sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.

6 kommenttia:

  1. Pakko sanoa, että meikäläiselläkin on edelleen opeteltavana, että miten tehdään ruokaa noin suurinpiirtein yhdelle eikä koko kerrostalolle ja mitä kaupasta täytyy ostaa, jos ei vaikka reissujen vuoksi voi ajatella niiden kestävän viikonpäiviä (ostin esim. Pari päivää ennen juhannusta kokonaisen vesimelonin, tietäen että oon melkein viikon poissa kotoa)..

    Mutta musta toi on ihan loistava state of mind. Mulla ehkä silloin, kun blogia alotin, oli vähän sellanen sekava olo, että mitä pitäs haluta ja mitä haluan. Osittain siksi, että olin vähän jotenkin outolintu, kun en varsinaisesti hakenu parisuhdetta, vaan jotain kevyempää jne. Mutta onneksi minäki löysin ton state of mindin ja nautin yksinäisyydestä.
    Nyt mulla on ollu poikkeuksellisen vahvasti taas sellanen tunne, että haluaisin ihan oikeasti jotain pysyvää. Tietysti avoimin mielin ollut menossa, mutta ehkä tänkin takia mulla oli niin korkea kynnys alottaa Tinder-deittailu taas, kun varsinaisesti ei oo niin kovaa luottoa ollut, että sieltä _ihan_oikeesti_ jotain vakavaa löytyisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei ole varmaan koskaan ollut pakkasessa näin paljon valmista ruokaa. Ja nyt kun en kohta enää käy duunissa niin kukahan ne sieltä syö ja koska?

      Mulla on jotenkin tällä hetkellä sellainen, että lähinnä musta ois vaan hauska tutustua uusiin ihmisiin. Ihan sukupuoleen katsomatta ja ilman mitään odotuksia yhtään mihinkään. Mutta jotenkin tuntuu että ihmisillä on niin suunniteltua ihan kaikki, että ei osata nähdä sitä että jonkun jutun suhteen voisi olla liikkeellä ihan ilman mitään agendaa. Mulla on jotenkin tasapaino sen yksinolon että seuran suhteen kun tässä himassa nyt on melkein aina joku muukin. Ja tuntuu että ne harvat hetken kun on yksin niin sitten haluaa panostaa ihan vaan itseensä. Tuntuu ajatuksena jotenkin jopa vähän ahdistavalta että tässä pitäisi joku jotenkin huomioida. Avoin mieli toki mullakin, mutta nimenomaan just sillä tavalla että ei odotuksia mihinkään suuntaan.

      Mä tiedän useammankin jotka Tinderistä on löytäneet jotain oikeasti vakavaa ;)

      Poista
  2. Mä olen miettinyt samoja, vaikkakin ehkä eri lähtökohdista. Mulla ei jotenkin ole nyt mitään suurta parisuhdekaipuuta tai yhteisen ajan kaipuuta. Itse asiassa ei välttämättä edes sitä läheis tai seksi kaipuutakaan. Tykkään perheilystä, tykkään elämästä, työstä, kaikesta mitä teen, vaikka nyt muutoin onkin ehkä vähän liikakin meneillään. Mutta se parisuhde... ja että mitä sitten pitäisi tehdä kun se toinen puolisko kumminkin kaipaa sitä parisuhteilua eikä halua olla yksinäänkään vaan kahden ja perheen kanssa. Mulle siis parisuhde toimisi juuri näin perheilynä enkä erota halua eikä ole mitään isompaa syytäkään. Mutta onko se ok? Miksi aina puhutaan seksin ja kaksinolon tarpeesta ja merkityksestä? Miksi siitä parisuhteesta (ja seksistä) tehdään jotenkin niin kummallinen erillinen itseisarvo?

    Etna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei joo mä tiedän mitä sä tarkoitat!! Että vaikka on se perhe ja parisuhde siinä niin eniten kaipaa sitä että olisi se mahdollisuus suhteeseen myös itsensä kanssa. Mä olen monesti miettinyt että kun aina joka paikassa toitotetaan että pitää panostaa parisuhteeseen ja viettää aikaa yhdessä ja nönönönönöö niin mitäpä jos paras panostus parisuhteelle onkin se, että saa olla ihan yksin. Että siitä saa sellaista hyvinvointia joka heijastuu siihen parisuhteeseenkin. Ja mä uskon että tuolle ajalle on kysyntää nimenomaan silloin kun lapset on pieniä. Kun tyyliin koko ajan joku haluaa sulta jotain tai on sulla ihossa kiinni tms. Niin silloin on tosi vaikea revetä vielä siihen että pitäisi puolison kanssa panostaa, kun vaan haluaisi ehkä panostaa itseensä. Ja mun mielestä se on ok, koska sitä läheisyyttä ja kumppania ja kaikkea, seksiäkin alkaa kaivata sitten taas toisella tapaa kun lapset on isompia ja itsenäisempiä. Mä uskon että se yhdessäolo ja seksikin on tärkeitä juttuja, mutta ne ei ole ainoita tärkeitä juttuja eikä ne ole ainoita parisuhdetta ylläpitäviä juttuja. Kun tosiaan sitä elämää on sen parisuhteen ympärilläkin ja se elämä voi olla tänä vuonna ihan toisenlaista kuin sitten vaikka 5-10 vuoden päästä. Mutta kompromissithan ne on mitä näissäkin kysytään...

      Poista
  3. Olen tainnut ennenkin täällä touhottaa samasta, mutta minusta elämän tärkein ihmissuhde on itsensä kanssa. Minä elin lähes koko opiskeluajan neljä vuotta maailman tyytyväisimpänä sinkkuna, vaikka ympärillä deittailtiin kuin viimeistä päivää. Ei ollut mitään tarvetta, ja oon ite ollut omasta mielestäni kuitenkin lopulta aina kaikkein parasta seuraa. :D

    Nyt on avioliitto seitsemättä vuotta, ja oikein hyvä on tässäkin. Mutta yksi suurimpia haasteita se, että herkemmin kaipaan omaa aikaa kuin enemmän yhdessäoloa (toki tilanne olisi varmasti oli vastapuolen kanssa erilainen). Jonkun rajan yli kun mennään, yksinolon ja erillisyyden kaipuu voi kyllä myös olla vahvuuden sijaan heikkoutta, olen esim. itse vasta aikuisena opetellut pyytämään apua ja puhumaan huolista. Kaltaiselleni minä itte -tyypille tarve yksinoloon on jossain vaiheessa varmaan myös ollut sitä, että itseni laittaminen likoon ihmissuhteissa on ollut pelottavampaa.

    Mutta en ymmärrä parisuhteen tuputusta ollenkaan. Yhtä omaa eronnut ystävääni olen lähinnä koettanut toppuutella säntäämästä heti uuteen. Oikein hyvä tutustua välillä itseensä mielestäni!

    VastaaPoista
  4. Mä muistelen myös että ollaan juteltu ennenkin siitä että se tärkein suhde ihmisellä on itsensä kanssa. Mikä on tavallaan jännä koska mun mielestä se on niin helppo unohtaa. Ehkä helpoin kaikista ihmissuhteista. Ja niinhän sen ei pitäisi missään nimessä olla.

    Mä luulen että ehkä mun kohdalla se lähipiiri jotenkin miettii sen niin etten olisi yksinäinen. Vaikka en todellakaan ole enkä edes koe että siihen yksinäisyyteen lääkkeenä olisi parisuhde. Oltiin viime la baarissa ja mulla meinasi mennä jo hermo yhden kaverin kanssa joka koko ajan oli kyttäämässä että "hei kato toi selkeesti silmäpelittää sulle, kato hei eikö toi ois kiva, toi ihan selvästi haluis tulla juttelee sulle". Mä tiedän että hyvää tarkoittavat mutta oikeasti! Ei nyt, en halua ja baari nyt on se vihonviimeinen paikka! Sitäpaitsi kun oltiin hauskaa pitämässä kaveriporukalla niin sillon keskityn siihen enkä mihinkään tutkailuun että millainen tarjonta on. Tuntuu että tää nykyinen deittimaailma on niin julma että en ehkä edes halua sinne. Varsinkin kun nyt on hyvä näin.

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?