sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä

2 kommenttia:

  1. niin samaa mieltä - sekä chicklitistä että McFarlanesta!
    Täsmentäisin ehkä vielä, että hyvä chicklit sivuaa tai käsittelee jotain "oikeasti vakavaa" aihetta näennäiskepeästi ja silti sieluunkäyvästi, niin että halutessaan voi lukea vain kepeän pintatason ja sen lavstoorin tai voi lukea vain syvätason ja saada oikeasti pientä pohdittavaa iltansa iloksi
    (tietysti kannattaa lukea molemmilla tasoilla...)

    Tavallaan plussaa (ja miinustakin) on - kuten sanoit - juonen tai loppuratkaisun ennalta-arvattavuus.

    McFarlanen kirjoissa olen tykännyt siitä, että niissä tapahtuu ihan koko ajan, eikä vain viimeisessä luvussa. Luin kirjat kai jossain käänteisessä järjestyksessä, ja voi hyvänen aika, että niissä uusimmissa tapahtui!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojuu, hyvä lisäys tuo. Mä myönnän että saatan joskus lukea nuo vakavat aiheet vähän liipaten koska monesti niitä ei kuitenkaan kirjassa käsitellä niin syväluotaavasti että kovin ihmeellisiä ajatuksia heräisi. Ja ne on yleensä sellaisia "maapallo on pyöreä"-tason itsestäänselvyyksiä. Mutta kyllä, hyvä chicklit sisältää myös niitä :)

      Mulla on enää yksi McFarlane lukematta ja jotenkin on sellainen että hautoisiko sitä tuonne syksyn pimeyteen vai ahmisiko heti. Sinuun minä jäin saa muuten jatkoa!! Toivottavasti ei lässähdä niinkuin välillä chicklitien jatko-osille on käynyt..

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?