torstai 20. heinäkuuta 2017

Viisitoista

Mjaha, se on vuosi taas vierähtänyt. Toka täyttää tänään viisitoista vuotta.

Kovin moni asia ei ole vuoden aikana muuttunut. Mikä on toisaalta hassua ja toisaalta taas näin vanhemman vinkkelistä hyvä. Tokan murrosikä on edennyt tasaisesti. Meillä ei tavarat lennä tai ovia paiskota ja ylipäätään kaveri on aika tasainen tapaus. Kasvanut on kyllä sitten fyysisesti ja muuttunut ulkoisesti.

Tokalla on oma kaveriporukkansa ja tuntuu että ei sillä lailla edes koe tarvitsevansa uusia kavereita. Nyt elokuussahan starttaa peruskoulun viimeinen luokka ja onkin mielenkiintoista nähdä että mitä sitten kun tiet eroavat vuoden päästä. Että kantaako ne ystävyys-suhteet ja syntyykö miten helposti uusia. Sinänsä itse jatko-opinnoista Tokalla ei ole vielä kovin selvää suuntaa. Lukioon ilmeisesti, koska ei yhtään tiedä mitä haluaisi isona tehdä. Saa vähän lisää jatko-aikaa miettiä. Mutta voihan se olla että tässä kuviot ja mieli vielä selkiytyy ja yhteishaun alkaessa Tokalla onkin joku suunta mietittynä.

Veljet ja perhe on edelleen Tokalle hurjan tärkeä juttu ja hänen kohdallaan sitä yrittää ehdottomasti muistaa ja tukea. Hänellä ei selvästi vielä ole mitään samanlaisia itsenäistymishaaveita kuin esimerkiksi Ekalla oli samanikäisenä. Ja mun puolesta Toka saakin olla kotikeskeinen niin pitkään kuin haluaa. Meillä ei tarvitse itsenäistyä ennenkuin siihen on itse valmis. Toki kannustetaan ja tuetaan mutta niiden omien siipien varaan ei tarvitse asettaa painoa kunnolla ennenkuin itsestä tuntuu että ne varmasti kantaa. Ja muutenkin, musta on upeaa että tyyppi tukeutuu perheeseen. Ja kokee perheen voimavaraksi.

Vaikka Tokalla ei ole vielä mitään haaveita omasta itsenäisestä elämästä, on hän ihan mahdottoman järkevä luonne. Siis ihailtavalla tavalla järkevä. Ja harkitseva. Sellainen jännä teini-ikään tyypillinen ajattelematon spontaanius tuntuu puuttuvan täysin. Ja mun on pakko myöntää että olen asiasta todella iloinen. Koska perheestä löytyy eräs toinen joka ei ihan hirveästi malta miettiä mutta ei mennä nyt siihen. Koska tämä on postaus Tokasta.

Toka kyllä edelleen saa mut halutessaan raivon partaalle. Mutta tuntuu että tyyppi on huomannut että muitakin keinoja saa ja kannattaa käyttää. Että itseasiassa muut keinot on paljon tehokkaampia. Pikkuhiljaa, varmasti sekä kasvun että kokemuksen myötä Tokalle on kehittynyt aika hyvä lukusilmä ihmisten suhteen. Sekä voimakas tunneäly. Toivottavasti ne seuraavat pojan mukana aina.

Tokaan pystyy luottamaan kuin kallioon ja hän myös pitää aina sen mitä lupaa. On kyllä kaveriporukassa yllytettävissäkin mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole äijjjissä mitään isompia pöllöilleet. Samat kaverit ovat kulkeneet mukana sieltä alakoulusta lähtien joten aika tuttuja tyyppejä ovat pääsääntöisesti.

Jos nyt jotain haastetta pojan kanssa on niin koulu. Se tekeminen ja suorittaminen on kuitenkin pojan itsensä hartioilla eli täältä takapiruna ei voi oikein kuin yrittää tsempata ja kannustaa. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla on olo että Toka ymmärtää ja tiedostaa että se koulu nyt on se juttu tässä elämänvaiheessa mikä on se mihin pitää panostaa. Toki motivaatio on välillä todella pahasti hukassa mutta uskon että nimenomaan se järkevä luonne tulee tässä sitten eduksi.

Toka on edelleen fyysisesti mun mielestä hirmu "lahjakas", jos nyt näin voi sanoa. Tarkoitan ehkä sitä että hänellä on hyvä kehonhallinta ja näkisinkin että jahka Toka löytää lajinsa, tulee urheilu olemaan aina vahvana tyypin elämässä. Todennäköisesti puhutaan yksilöjutuista, Toka on hyvä monessa joukkuelajissakin mutta ei itse niistä oikein tykkää. Harrastaa vieläkin parkouria mutta alkaa tuntumaan että sitä harrastetaan koska muutakaan ei olla keksitty tilalle. Mähän olen meillä vaatinut että lapsilla pitää olla jokin fyysinen harrastus ja niin kauan kun ei muuta keksi tilalle niin tuolla mennään.

Sen verran meilläkin teini-ikää ja sitä itsenäistymistä kuitenkin on Tokalla nähtävissä, että enää hän ei ehkä samalla tavalla halua tehdä mun kanssa kaksin juttuja. Vaan riittää että tehdään sitten kimpassa porukalla. Edelleen hän kuitenkin päivittäin hakeutuu mun lähelle ja haluaa että vähän halitaan tai ollaan lähekkäin. Monesti toteaa että "tulin silitettäväksi". Ja se on musta aivan ihanaa. En muista että olisin itse teini-ikäisenä halunnut omilta vanhemmilta samalla tavalla fyysistä läheisyyttä kuin nämä mun omat haluaa. Niitä on ihana halia ja pitää hyvänä ja vähän rapsutella kun menevät ohi! Moni mun kavereista onkin kommentoinut että on kiva nähdä kun noinkin isot lapset vielä haluaa sitä fyysistä läheisyyttä. Syliä ja haleja.

Tokalla on myös maailman ihanin hymy, jota hän onneksi vilauttelee usein. Sillä hymyllä murskataan vielä sydämiä. Onneksi hän ei ole ihan vielä täysin tietoinen viehätysvoimastaan, ei tarvitse äidin vielä murehtia isommin. Toka on myös onneksi/valitettavasti perinyt mun huumorintajun ja viljelee eritasoisia puujalkavitsejä jatkuvasti. Ja enitenhän niille nauraa Toka itse.

Hyvää syntymäpäivää siis meidän hymypojalle, upealle keskarille.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.