lauantai 25. maaliskuuta 2017

...and then there were four

Noniin. Jokohan se olisi aika julkaista tämä. Muutaman teistä kanssa olenkin käynyt käänteitä läpi ainakin Facebookin puolella ja vähän muuallakin, mutta blogia olen pitänyt pimennossa. Heti ensi alkuun kiitos jokaiselle kuulumisia kyselleelle. Tuntuu hyvältä tietää että on kaivattu.

Vaikka mä olen aina kirjoittanut blogiin vaikeistakin asioista avoimesti, on tämän tekstin kirjoittaminen sekä julkaisu jotenkin tosi vaikeaa. En tiedä miksi. Tuntuu että olisi kamalasti sanottavaa mutta silti mitään ei tähän kuitenkaan saa aikaiseksi. Monta kertaa on ollut olo että no nyt tiedän mitä kirjoitan asiasta ja sitten kun istun näppikselle, ei mitään tule ulos. Ehkä on ollut vähän kirjoituslukkokin.

Meidän perhetilanne muuttui tuossa muutama kuukausi sitten. Uusioperheen taival päättyi eli mä ja Siippa erottiin. En tule blogissa läpikäymään mitään syitä tai seurauksia millekään, ne eivät tänne kuulu. Kerron sen verran kuitenkin, että Siippa on meidän elämässä ja arjessa edelleen todella tiiviisti mukana. Vaikka parisuhde ei toiminut niin perhe ei pirstaloidu. Ollaan hyvissä väleissä ja ystäviä. Asuttiinkin pitkään eron jälkeen saman katon alla. Ja edelleen asutaan lähekkäin.

Elämä on kyllä joskus kovin kummaa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Ja oikeastaan tuntuukin että kaikissa asioissa on aina ne hyvät ja huonot puolensa. Ja pää ja tunteet sitten painelee siellä flipperissä mukana. Ihan äkkiseltään en keksi tunnetta, jota en olisi tässä viime kuukausina läpikäynyt. Ei tässä vieläkään nyt ehkä ihan tyyntä ole, mutta alan olla sitä mieltä että onko elämässä ikinä?

Näiden isojen elämänmuutosten keskellä on ollut hyvin selvää, miten tärkeitä tosielämän ystävät ja lähipiiri oikeasti ovat. Musta ei tuntunut oikein missään vaiheessa hyvältä että tilittäisin elämän tätä puolta esimerkiksi tänne blogin puolelle, vaikka tämä on ollut mulle yleensä hurjan luonteva kanava. Mutta nyt nimenomaan ne ystävät ja lähipiiri on olleet se, jotka ovat olleet keskiössä. Mihin on oksennettu vaikka mitä vuorokaudenajasta riippumatta. On ollut jopa häkellyttävää miten paljon ihmiset ovat ottaneet koppia. Jokaisella on kuitenkin myös ne omat juttunsa aina päällä. Silti mun perään on jaksettu huudella ja on jopa pahoiteltu jos nyt ei koko ajan olla jaksettu huolehtia myös musta. Jos jotain oon osannut elämässäni tehdä oikein, niin valita ystäväni. Miten oikeita asioita he ovat osanneet nyt tehdä ja sanoa. Oon oikeasti aivan järjettömän kiitollinen mun ihmisistä, ihan jokaisesta.

En tiedä vielä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, jatkuuko se edes? Tai mistä tulen jatkossa kirjoittamaan. Todennäköisesti lapset ja kaikki perheeseen liittyvät käytännön jutut tulevat olemaan taka-alalla, joko pysyvästi tai hetkellisesti. Tiedän sitten paremmin, kun jotenkin muotoutuu omassakin päässä selväksi arki sekä se, mihin vedän rajan. Ehkä tästä tulee villi sinkkuäidin blogi jossa hipataan ja miehistellään (ah, olinkin jo tyystin unohtanut sen tunnekirjon mikä pyyhältää yli kun kävelet pitkin walk of shamea) tai sitten täällä keskitytään jatkossa vain kirjoihin ja ruokaan. God knows, muualla somessa on tullut kyllä setvittyä sinkkuelämää alulle, voi olla että pidän blogin puhtoisena ja viattomana niiltä osin. Aika näyttää. Tai sitten käyn perustamassa jonkun uuden anonyymin blogin kaikelle mikä ei kestä päivänvaloa ja johon oksennan kaikki morkkisjutut.

En tiedä onko teillä muilla eronneilla olleet asiat miten tai oletteko edes huomanneet moista. Mutta me ollaan ainakin päästy taas hyvin juorujen ja puheenaiheiden kohteeksi. Se on jotenkin jännä miten tietyllä tavalla yksityisestä tulee julkista ja ihmisten uteliaisuudella saatika käytöstavoilla ei ole mitään rajaa. Miten jokaiselta kyllä löytyy tarvittaessa se mielipide, sillä ei tunnu olevan väliä osuuko se totuuden kanssa miten paljon yksiin. Näiden seikkojen takia tämän elämänmuutoksen myötä on joutunut sanomaan muutamalle ihmiselle myös hyvästit. Sekä minä että Siippa. Kun ei vaan jaksa sitä että jatkuvasti pahoittaa mielensä muiden sanomisista. Ehkä se onkin niin että isojen elämänmuutosten edessä ne arvot ja ihmissuhteet punnitaan. Tuntuu silti oudolta että tietyllä tapaa Siippa ei häviä mun elämästä mihinkään (ja toki sitä en edes halua, mutta viittaan tällä nyt suoraan ystävyyteen), mutta muutama ihminen hävisi. Olo on nyt kuitenkin käsittämättömän kevyt.


Samaten en tiedä miten muut ovat kokeneet erotessa, mutta mä olen vastaanottanut aivan järkyttävän määrän osanottoja. Okei, tämä on nyt ehkä niitä juttuja ja seikkoja joihin ei ole olemassa oikeita sanoja. Mutta eihän kukaan ole oikeasti kuollut? Samaten hyvin moni tuntuu tietävän lähtökohtaisesti miltä musta tuntuu. Että on nyt varmaan tosi vaikeaa ja kova paikka kun on lapset ja kaikki. Tiedän että ihmiset tarkoittaa vain hyvää ja oikeasti arvostan. Mutta kun kuuntelet ne samat asiat lukuisia kertoja ja vakuuttelet jatkuvasti että kaikki on hyvin, niin alkaa kieltämättä miettimään että voisikohan näitä keskusteluja käydä jotain muutakin kautta? Että vaikka en nyt riemusta tässä pompikaan niin en myöskään märehdi. Miksi se automaattisesti olisi niin että nyt ryvetään?

Poikkeuksiakin kyllä oli. Pakko mainita huikea ja mahtava Milla, joka ensitöikseen onnitteli uudesta elämäntilanteesta. Just näin, rohkea veto mutta oikeasti just noin! Ei näitä asioita olla äkkipikaisuuksissa tehty. On mietitty, harkittu ja puhuttu. Ja joskus lopputulema on tämä. Näillä vuosirenkailla sitä osaa ehkä jo välttää sen tietyntyyppisen draaman, varsinkin kun sille ei ollut mitään aineksia. Vaikka tässä on rutkasti myös niitä nurjia puolia, niin varmasti on myös paljon hyvää, niin raadolliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Sitä voi valita, miltä kantilta näihin asioihin suhtautuu, miltä kantilta niitä katselee ja miltä kantilta sitä lähtee elämään. On oikeastaan pakkokin, jotta selviää ja jaksaa.


Tiedän että siellä ruudun takana lukee ainakin muutama henkilö, joiden kanssa tätä asiaa on läpipuitu. Toivon että kukaan ei pahoita mieltänsä noista edellisistä kappaleista. Se oli vain huomio jonka olen tässä nyt viime kuukausina tehnyt ja joka tuntui luontevalta tuohon kirjoittaa. Kuten jo mainitsinkin, ei ole olemassa sellaisia oikeita sanoja jotka luontevasti näissä tilanteissa tulisi ulos tai jotka osaisi sanoa. Ihan oikeasti olen kiitollinen että ollaan huolissaan. Olkaa jatkossakin.

Nuo sivupalkin kuvaukset ja muut päivittelen jahka sille päälle satun ja kun siltä tuntuu. Siipallekin täytynee keksiä joku toinen kutsumanimi. En tiedä minkä verran hän jatkossa tulee täällä esiintymään, mutta ehkä joskus jonain sivumainintana kuitenkin. Note to self, älä keksi tuleville tyypeille mitään kumppanuuteen liittyviä bloginimiä.

Matka on tässä jo tovin jatkunut Ekan, Tokan ja Kolmosen kanssa nelistään. Paljon on vielä uutta ja ihmeellistä, pelottavaa ja vierasta. Me kaikki (myös Siippa) voidaan kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Tästä tekstistä tulikin paljon pidempi kuin olin ajatellut. No, voitaneen todeta että kirjoituslukko on voitettu. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Mä olen utelias näkemään mitä vastaan tulee.


Ps. Muistakaa aina kysyä ihmisiltä että mitä niille kuuluu! Se on pieni lause, mutta aivan käsittämättömän tärkeä.

14 kommenttia:

  1. <3 <3
    Tulihan se sieltä :)
    Oot rautaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos!
      no nyt se tuli. Yövuorossa on helppo menettää harkintakyky :P

      Poista
  2. Olin niin onnellinen, kun näin, että sulta oli tullut muutama uusi postaus. Mä olin kaivannut sun blogitekstejä! Tsemppiä uuteen arkeen, toivottavasti saadaan jatkossakin lukea sun kirjoituksia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten ihana kuulla, kiitos <3

      Kyllä musta tuntuu että tekstiä tulee jatkossakin. Mutta pakko sanoa että irtiotto teki hyvää. Motivoi vähintään yhtä paljon kuin se että kuulee olevansa kaivattu :)

      Poista
  3. samaa mieltä kuin Tutkimusmatkailija, postaile edes jotain. Edes välillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä musta tuntuu että tekstiä tulee jatkossakin. Edes välillä :) Tosiaan, irtiotto teki hyvää mutta on tänne kyllä ollut ikäväkin. Omaa blogia, muiden blogeja että kirjoittamista.

      Poista
  4. Tsemppiä. Kuulolla ollaan! Käy vaikka kirjoittamassa jotakin kannustavaa mun tämänpäiväiseen postaukseen. ;-)

    VastaaPoista
  5. En mitenkään järkyttynyt tai ole edes ihmeissäni. Elämässähän voi tehdä monenlaisia asioita ja kaikki on aaltoilua.

    Mukavia hetkiä uuteen elämänvaiheeseen!

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se juuri on :) aaltoilua, joskus pelkkää liplatusta ja joskus sitten tanakampaa myräkkää.

      Kiitos <3

      Poista
  6. Noh, eihän mulla oo tähän mitään uutta sanottavaa. :D Mutta sen verran olen oppinut että kun on lapsia (ja varmaan sitä ennenkin, mutta erityisesti kun päätös koskee useampaa kuin kahta henkilöä) niin asiaa on vatvottu aivan varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Pääasia, että onnellisuus on lisääntynyt vaikka väki on vähentynyt, ja hyvät välit säilyy! Viva la vida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Olit vaan hyvin poikkeuksellinen siinä kaikessa pahottelutulvassa. Joka ei siis sekään nyt huonoa toki ollut, ja hyväähän siinä tarkotettiin. Mutta se tuntui itsestä aika uuvuttavalta ja väsyttävältä kun rupesi olemaan niin toistoa.
      Onnellisuus on kyllä ihanaa!

      Poista
  7. Mä olen myös ihmetellyt, miksi se on aina pahottelua kun erosta kerrotaan. Onhan se tietysti surullistakin, etenkin kun lapsia on mukana. Mutta kyllä mä olen ainakin huomattavasti onnellisempi näin ja olo on köykäsempi. En ole hetkeäkään katunut tai surrut, omasta puolestani. Lasten kannalta toki surullistakin, mutta ei niilläkään mitään hätää ole. Tämä on kaikille parempi näin, lapsetkin sen ehkä joskus myöhemmin ymmärtävät, vaikkei just nyt siltä tunnukaan.

    Tsemppiä uuteen elämään ja myötäisiä tuulia :) Jään kuulolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ollut surullinenkin, mutta silti olen miettinyt että tarvitseeko muiden lähestyä tätä asiaa sen surun kautta. Että auttaako se nyt oikeasti mitään että oikein ruokitaan sitä alakuloa? Mutta ehkä se on sitten nimenomaan sille lähestyjälle se helppo reitti? Kun haluaa sanoa jotain ja olla tukena. Mutta tämä oli nyt ennenkaikkea itselle sellainen "heräte" että ehkä vastaavissa tilanteissa sitä yrittää itse vähän haistella että voisiko sitä olla tukena positiivisuuden kautta?

      Aikaa mekin tässä tarvitaan, just nimenomaan lasten takia. Että lapset näkevät että homma toimii. Eroon liitetään kuitenkin aina niin paljon riitelyä ja eripuraa ja huutoa ja kaikkea pelottavaa. Meiltä ne on puuttuneet kaiken aikaa ja selvästi nuo meidän isot ainakin ehkä jännittää että koska se sotiminen alkaa.

      Oon miettinyt tuota lasten ymmärtämistäkin paljon. Että voin vaan olla tukena ja läsnä ja yrittää auttaa ymmärtämään. Mutta jos eivät ymmärrä koskaan asiaa, niin en voi sille mitään. Siitä huolimatta täytyy elää niin, että itsellä on olo että elää sitä omannäköistä elämäänsä. Ihan kummankin pariskunnan osapuolen. Ja muutenkin, nykyään on sekä niin monenmallisia parisuhteita että perheitä, että ehkä tästä sukeutuu lapsille malli jostain sellaisesta, mikä ei nyt välttämättä ole se tyypillisin perheen malli, mutta joka on sellainen, joka on se meidän perhe.

      Ja kiitos <3

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?