sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Miksi nuorempi mies kiinnostaa?

Mä en ole edelleenkään sukeltanut mihinkään deittailuskeneen. Suurin syy on se että ei ole vielä innostanut riittävästi ja toinen se, että opettelen edelleen limboamaan tämän uuden arjen kanssa. Mulla ei yksinkertaisesti olisi juuri tällä hetkellä edes aikaa millekään kovin potentiaaliselle ihmissuhteelle. Oon onnellisesti suhteessa itseni kanssa ja se tuntuu just siltä mitä nyt tarvitsee.

Mutta toki tapailu ja tyypit ja seukkailu on ollut mielessä. Niitä on miettinyt. Ja varsinaisesti ei kyllä olisi ollut pula tyypeistä, jos jotain juttuja haluaisi kehitellä. Mä en ole Tinderissä tai missään mutta esimerkiksi erinäisissä illanvietoissa on aina tullut joku vähän juttelemaan. Ja se ettei mitään ole kehittynyt, on ollut mun valinta. Oon itseasiassa tehnyt aina tosi nopeasti selväksi että missä mennään. Joskus ne tyypit jää vielä juttelemaan vähän eri sävyllä ja joskus poistuvat. Kumpikin on ollut fine.

Se mikä tässä nyt on ollut yhtenäistä lähes kaikkien kanssa, jotka mua on yrittäneet tulla pokaamaan on se, että he ovat olleet melkoisen nuoria miehiä. Ja mä olen ollut vähän hämmentynyt siitä. En yllättynyt, koska mä näytän itse helposti ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta mitä oikeasti olenkaan (puhumattakaan siitä että oon tyyppinäkin sellainen iso lapsi). Oon tottunut siihen että kulmakarvoja kohotellaan kun kerron minkä ikäinen oikeasti olen. Mutta nuorempien miesten huomio on silti ollut hämmentävää.

Ainahan hoetaan että ikä on vaan ikä. Numero joka ei kerro mitään. Ja mä olen ihan samaa mieltä. Mutta mun mielestä se on ihan luontevaa ja luonnollista että sitä miettii vähän esimerkiksi jotakin ikähaarukkaa, joka olisi itselle se sellainen osuvin. Vaikka nyt tapailumielessä. Ja niin mäkin olen tehnyt, vaikka en ole ketään halunnut tapaillakaan. Ihan tosissani olin miettinyt että sitten kun se olo tulee että olisi kiva mennä vaikka treffeille, en kyllä varmasti halua ketään alle nelikymppistä. Koska mä en halua enää lisää lapsia niin on todennäköistä että vähän vanhemmilla on jo omia lapsia ja ylipäätään joku kuvio elämästä. On elämänkokemusta ja sellaista hiljaista kunnioitusta kaikkea kohtaan. Little did I know!

Mä olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Tänä vuonna oon ottanut tietyissä tilanteissa vähän sellaisen moodin itselleni, että harjoittelen treffailua. Siis sillä tavalla että harjoittelen mitä kerron itsestäni, mitä kyselen toisesta jne. Se toinen osapuoli ei ole ollut millään lailla tietoinen näistä mun systeemeistä mutta jos on ollut sellainen potentiaalinen harjoitusmateriaali siinä edessä niin oon vähän kokeillut sellaista olematonta treffitilannetta. Ja kuulkaa. Tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa että en koskaan ikinä halua treffailla yhtäkään itseni ikäistä tai vanhempaa miestä! On joo elämänkokemusta ja muuta mutta jostain kumman syystä se vaaka on kellahtanut siihen suuntaan jossa ollaan kyynisiä, pettyneitä ja jopa ilkeitä sieluriepuja. Ja mä en todellakaan halua alkaa korjaamaan ketään.

Mä olen aika monta nuorta miestä torjunut ihan suoraan sillä että olen sanonut että sä olet liian nuori mulle nyt. Tuossa joskus alkuvuodesta tapasin yhden tyypin joka oli todella nuori. Siis ihan todella nuori! Hänessä oli kuitenkin jotain tosi hurmaavaa ja herttaista. Ennenkaikkea hän oli hyvin poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän sai mut kyseenalaistamaan tätä mun omaa näkökantaa. Että miksikä nyt ei voisi olla nuorempi? Ja hän on itseasiassa ainoa joka on jäänyt vähän mietityttämään. Jossain intuitioissani (ja vähän humalassa) annoin hänelle mun puhelinnumeron ja myönnän olleeni harmistunut kun hänestä ei koskaan kuulunutkaan mitään. Tosin sitä ei voi ihmetellä jos ottaa huomioon että hoin valtaosan illasta sitä että hän on liian nuori. Ja kun se ei tehonnut, otin mukaan sen kortin että mun vanhin lapsi täyttää ensi vuonna 18. Rakkaat huulet, olkaa joskus hiljaa!

Hänen myötään muutin ajatusmaailmaani ja ylipäätään aloin miettimään tätä juttua. Että mikä niissä nuoremmissa miehissä viehättää? Ja mun täytyy kyllä sanoa että se ikä ei edelleenkään ole se juttu. Vaan kyse on sukupolven murroksesta. Vielä mun ikäluokassa ja vanhemmissa on paljon kundeja jotka on kasvaneet sellaiseen miehenmalliin, joka ei ole se oma. Mutta jota vastaan ei ole osannut tai pystynyt kapinoimaan. Kaikki ei toki ole kokeneet tätä ongelmaksi vaan ovat sopeutuneet. Mutta on paljon heitä, joille se on sanellut koko sen suunnan mihin elämä on vienyt. Ja se suunta on ollut ihan väärä.

Sen ei-omanlaisen miehenmallin mukana tulee käsi kädessä huono itsetunto ja tuosta kombosta on tosi hankala rimpuilla pois. Ja se kombo on niin painava, että se vaikuttaa väkisinkin sun ihmissuhteissa. Ja sitten susta tulee helposti kyyninen ja pettynyt. Pitäisi ensin hoitaa se oma pää sellaiseksi että se tuntuu kotoisalta. Mutta todella harva siihen oikeasti pystyy tai edes haluaa sitä tehdä. Multa irtoaa kaikki myötätunto näille tyypeille. Kamala ajatus että joutuu elämään sellaisena mitä ei haluaisi olla.

Nuoremmalla ikäpolvella taas on ollut se etu että yhteiskunta ja ympäristö on ollut paljon sallivampi. Toki paljon duunia on edelleen sen saralla että jokainen saisi olla sellainen kuin on. Ja edelleen varmasti löytyy kolkkia erinäisistä niemennotkoista ja saarelmista, joissa mies on tietynlainen ja siitä mallista ei livetä. Mutta paljon on tultu eteenpäin sieltä 80-luvulta. (nuoret) Miehet osaa ilmaista itseään ja olemustaan ihan eri tavalla nykyään, eivätkä he edes koe sitä millään lailla ihmeelliseksi. Ja kun näin on niin onko mikään ihme että he kasvavat varmemmiksi? En voisi esimerkiksi ikinä kuvitella että kukaan oman ikäluokkani miehistä sanoisi lempileffakseen The Notebook. Nuoremmasta miesväestä tiedän taas useammankin, jotka sen ovat nimenneet omaksi lempparikseen. (Joku voisi mutista suupielestään että mies heittää noin vaan miellyttääkseen naista. Mä haluan välttää just tuota kyynistä ajatusmallia koska kokonaisuuksia tarkastelemalla oon kyllä huomannut että ketkä on vilpittömiä ja ketkä ei. Mulla on todella vahva kusipäätutka ja ne miellyttäjät muuten löytyy poikkeuksetta aina niistä vanhemmista miehistä. Nuorempien miesten ei tarvitse koska he ovat varmoja siitä mitä ovat)

Nuoremmilla miehillä on myös paljon avarampi näkökanta maailmaa kohtaa. Ja väitän että sitten kun he ovat nelikymppisiä, niitä elämän kyynistämiä ihmisiä ei ole niin paljon kuin on tässä mun sukupolvessa. Koska jo sieltä nuoresta iästä lähtien on saanut kasvaa ja olla sellainen kuin on ja siihen on jopa kannustettu. Ja ylipäätään asenteet on ihan toisella tapaa sallivia. Jo lähtökohtainen suhtautuminen on useammin miksei vois kuin ei todellakaan voi. On sallitumpaa kokeilla ja mokata kuin jäädä arpomaan ja valita se varmempi vaihtoehto vaikka se ei tuntuisi yhtään omalta. Mä en jaksa uskoa yhtään siihen että se olisi varsinaisesti se elämä joka kyynistää. Että kun olet riittävästi elänyt niin oot huomannut tietyt realiteetit ja siksi kyynistyt. Kyllä ne on valinnat joka sut saa kyyniseksi. Ja se, hoidatko ne pettymysten aiheuttamat jälkipelit miten. Musta tuntuu että nuorempi väki suhtautuu jo lähtökohtaisesti pettymyksiin eri lailla. Se on yksi vaihtoehto siinä missä muutkin. Mutta ei sen tarvitse olla mikään lopullinen ja kaikkea määrittävä vaihtoehto.

Eli kyllä, voisin aivan hyvin nykyään nähdä itseni tapailemassa itseäni reilusti nuorempaa henkilöä. En tosin pidä itseäni minään puumana ja ylipäätään musta on tosi ahdistavaa että on olemassa nimityksiä ihmisille, jotka on eri-ikäisiä. Toivon että niistä päästäisiin pikkuhiljaa eroon.
Tosin pieni raja on edelleen pakko vetää ikähommissakin. Mun koulussa olevat 19-vuotiaat on liian nuoria! On!!! Kolmosen kummitätiä lainaten: sikiöitä ja lapsimorsiamia.


lauantai 26. elokuuta 2017

Terkkuja kuherruskuukaudelta

Niin vaan on sitten jo takana koulun orientaatiopäivät sekä ensimmäinen varsinainen opiskeluviikkokin. Ja niinhän siinä tietenkin kävi että jännitin etukäteen ihan turhaan. Kyllä siellä moni muukin on aivan yhtä pihalla, ellei jopa vielä enemmän hukassa kuin mä...

Mistähän tuota nyt sitten aloittaisi. Aika odotetusti mä olen meidän ryhmän vanhin, mutta en ainoa sillä mulla on ryhmässä ikäkaimakin. Nuorimmat on melkein meidän Ekan ikäisiä eli ikähaarukkaa on. Toistaiseksi ei ole haitannut yhtään. Pikemminkin voin ihan vilpittömästi todeta että meillä on ihana ryhmä. Tietenkään kaikkien kanssa ei nyt samalla lailla löydy sitä hengenheimolaisuutta mutta nimenomaan ryhmänä ollaan tosi toimiva yksikkö.

Mitään pehmeää laskua ei ole ollut vaan löysät on kiristetty heti pois. Tiukka tykitys alkoi samantien, mutta toistaiseksi tuntuu vaan ihanalta oppia. Ennen koulun alkua mietin että mitä jos tämä ei olekaan yhtään mun juttu ja sitä mitä mä toivoisin. Mutta kyllä vaan on. Jo ekoista tehtävistä ja materiaaleista nousi esiin monia juttuja, joista kirjoitin mun ennakkotehtäväänkin. Tuntuu että aina kun alan lukemaan jotain koulujuttuja, nyökyttelen niskan ihan kramppiin. En edes pysty kuvailemaan miten mielenkiintoista mun koulu on. Toki esimerkiksi aikatauluttamisessa saa olla tarkka koska kokonaisuudet on isoja. Mutta mä pärjään kyllä. Ja tuntuu ihanalta sanoa noin.

Mitään lomailua koulu ei todellakaan ole ja töitä saa tehdä ihan tosissaan. Se on tullut hyvin selväksi. Mutta toisaalta tykkäänkin että liian helpolla ei pääse. Mä olen tottunut tekemään töitä joten hyvä näin. Lisäksi kun koulu tuntuu niin omalta jutulta, niin on poltetta paiskiakin hommia. Ja suoraan sanottuna tuntuisi tosi oudolta siirtyä hektisestä työnteosta räkimään kattoon. Joten tämä tiukka tahti sopii mulle oikein hyvin. Tosin tahti on niin tiukka että en usko että kaikki meidän ryhmästä tulee valmistumaan. Ainakaan samassa aikataulussa. Mikä tuntuu toisaalta vähän nuivalta ajatellen että ehkä ilman opiskelupaikkaa jäi joku potentiaalisempi. Pääsykokeiden perusteellahan nimittäin tämä opiskelutahti ei tullut mitenkään ilmi. Saisin tästä kirjoitettua varmaan ihan oman postauksenkin mutta jätetään tämä nyt tämmöiseksi pintaraapaisuksi aiheesta.

Ekat opiskelijabileetkin on koettu. Fuksiaiset ja ekat approt ja sitsit on merkattu kalenteriin. Haalari ostettu (mietin pitkään että voinko mä nyt tämän ikäisenä oikeasti keikkua joku haalari päällä mutta mun ryhmäläiset 20-vuotiaat käännytti mut ja oli sitä mieltä että todellakin haalarit hankitaan joten..) ja ekat haalarimerkit ommeltu. Ajattelin että tämä opiskelijaelämä mennään nyt niin että kaikkeen lähdetään mukaan ja kaikkea kokeillaan. Toki mä en viikoittain missään bileissä juokse mutta ehdottomasti läpikäyn ne kaikista legendaarisimmat. Ihan jo ryhmäytymisen ja verkostoitumisen takia. Mä tulen kuitenkin alalle täysin muualta ja jo vähän vanhempana. Todellakin käytän hyväksi kaikki keinot joilla saan tungettua jalkaa oven väliin ja tutustuttua tyyppeihin, joista ainakin joku tulee todennäköisesti jonain päivänä olemaan mun työkaveri.

Kaiken uuden oppimisen lisäksi koulussa on ehdottomasti parasta se, että koko tupa on täynnä samanhenkistä porukkaa. Vaikka ollaan tyyppeinä erilaisia, niin on se sellainen polte ja intohimo tuota juttua kohtaan. Mikä meidät sinne kouluunkin on ajanut. Samaten kun me ollaan käsittääkseni ainoa koulutusohjelma koko Suomessa ja ainoa ryhmä tätä vuosikurssia, niin yhteishenki on melko huikea. Enkä voi liikaa suitsutella meidän tutoreita ja opetutoria, jotka on myös ihania.

Ikäeroista vielä että tosiaan meillä on väkeä aika isolla haitarilla. Toisilla on suurempi tarve tehdä numeroa siitä omasta iästään ja toisilla ei. Mä olen kautta aikojen tottunut siihen että kukaan ei ikinä usko minkä ikäinen oon, eikä mulla ole ollut koskaan sen isompaa tarvetta tuoda sitä ikääni edes esille. Se on itsellä aina ollut vaan numero joka ei ole määrittänyt mun elämässä juuri mitään. Ja kun tutustun uusiin, varsinkin nuoriin ihmisiin, ei alkuihmetyksen jälkeen yleensä kukaan jaksa hämmästellä sitä miten oon jo niin "vanha". Koska en tee siitä itsekään mitään numeroa suuntaan tai toiseen. Oon nähnyt paljon sitä että vähän vanhemmilla on tarve tuoda sitä ikäänsä esille vähän joka käänteessä. Voin kertoa että sillä ei ainakaan uusia ystäviä saa. Yllättäen oonkin nyt koulussa bondannut parhaiten itseäni todella reippaasti nuorempien kanssa. Tosin itse en yllättynyt siitä ollenkaan.

Vaikka tämä blogi on ollut koko vuoden melko paitsiossa, on se ollut mielessä kaiken aikaa. Suunnitelmissa ja toiveissa on tänäkin vuonna toteuttaa lihaton lokakuu. Vaan saapa kuulkaa nähdä. Aikaa kun yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta se liippaisi nyt näitä mun opintojakin niin hyvin että voi olla että yritän tikistää sen pihalle edes jossakin muodossa. Toinen paitsioon joutuva ja joutunut on lukuhaaste. Koulun kautta joutuu lukemaan nyt niin paljon että vaikka poltetta riittäisi lukemiseen ja välillä jopa aikaakin, luulen että raja menee nyt siinä raportoinnissa. Vaikka se on hauskaa ollutkin. Lukeminen on kyllä mulle sen verran iso ja terapeuttinen juttu, että varmasti sitä en kokonaan koulun aikana jätä. Mutta sitä en tiedä saanko niitä tuotua tänne blogin puolelle miten, vaikka lukuhaastetta toteuttaisinkin. Selittelen tässä lähinnä itselleni.

Mutta niin. Rakastan ihan tosissaan tätä uutta arkea. Rankkaa on ja vielä rankempiakin viikkoja on tulossa mutta rakastan joka hetkeä. Mä olen niin onnellinen että hyppäsin. Ja ehkä mulla on vielä vähän kuherruskuukausi koulusta. Joka toivottavasti kestää sen 3,5 vuotta, minkä mun opinnot kestää.

maanantai 14. elokuuta 2017

Kolme yötä kouluun on

Noniin heti alkuun tunnustetaan että otsikko on täysin harhaanjohtava. Ei ole kolmea yötä koulun alkuun. Vaan kaksi. En ehtinyt postata tätä eilen enkä keksinyt tilalle yhtä raffia otsikkoa. Joten. "Kolme yötä" kouluun on.

Päivät vähenee ja paniikki lisääntyy. Tuossapa voisi tiivistää yhteen lauseeseen tämän hetken fiilikset. Jäljellä on enää kaksi työvuoroa ja sitten kouluun. Kieltämättä on tullut mietittyä hetki jos toinenkin että mitähän helvettiä ajattelin kun marssin vielä tässä välissä loman jälkeen töihin? Mulla olisi ollut lomapäiviä vielä käytettävänä joten oisin suosiolla voinut lomailla koulun alkuun asti ja orientoitua vaan uuteen arkeen. Mutta mitä tekee hän? Töihin vaan! No, toki siitä saa rahaa. Ja lomapäiviä säästyy. Mutta silti. What was I thinking?

Mutta, niin se uusi arki sieltä vaan alkaa ihan just. Jos itkin kevään kavereille erojuttuja niin kesä ja erityisesti viime viikot on itketty koulujuttuja. Mä olen vieläkin vähän epäuskoinen kaiken suhteen. Että ihan todellako musta tulee opiskelija? Osaanko mä? Pystynkö mä?

Itseasiassa voisin vähän yrittää avata sitä että mikä mua oikeasti nyt niin kovasti ahdistaa ja arveluttaa. Nimittäin itsessään se uusi ala ja työhön liittyvät asiat ei mua arveluta. Niitä odotan todella, todella innoissani! Mutta opiskelu on muuttunut ihan älyttömästi siitä, kun mä olen viimeiksi opiskellut. Mulla on ihan älyttömän paljon oppimista ihan pelkästään siinä opiskelijana olemisessa.

Silloin kun mä olen viimeiksi ollut koulussa, kirjoitettiin kaikki tehtävät ja muistiinpanot ja muut käsin paperille. Muistan tehneeni tasan lopputyöni tietokoneella. Nyt pitää ekasta päivästä lähtien olla mukana läppäri joka saa olla vain maksimissaan kaksi vuotta vanha. Ennakkotehtävä piti tehdä Wordilla (huuuuaarrggghhh tästä saisi varmaan ihan oman postauksensa mutta taidan säästää edes blogin siltä, koska olen aiheesta ulissut jokaisessa muussa tuutissa ja niemennotkossa) ja opintosuunnitelman mukaan tiedossa on rutosti Exceliä. Minä pidän itselläni edelleen paperista kalenteria ja teen muistiinpanoja käsin. Olen täysin riippuvainen kynästä ja paperista. Tiedossa on paljon sähköisesti hoidettavia asioita ja ne on ne jotka mua ahdistaa. ATK ei ole mun vahvuuteni. Uskon että itse ne kouluun liittyvät asiat ei ole ongelma, vaan se on tuo tapa millä ne pitäisi oppia ja toteuttaa. Se on se joka pelottaa. Mä tiedän että tottakai opin, eihän nuo ole kuin ohjelmia (kirjoitin ensin että ongelmia, mitenkä niin iso peikko alitajunnassa?). Mutta, kaikki muut todennäköisesti osaavat ne jo. Eka kouluvuosi tulee vaatimaan multa ihan hirmuisesti sellaisen opettelua, joka on muille ihan arkihuttua. Toki mä olen käyttänyt jonkun verran erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia ja muita. Mutta todella pintaraapaisuna. Koulun ennakkotehtävää tehdessä huomasi että olen paikoin aivan sormi suussa nimenomaan sen ohjelman käyttämisen kanssa, en sen suhteen mitä siihen tehtävään tuotan.

Mä koen että mulla on hirmuisen hyvät valmiudet nimenomaan sille itse asian opiskelulle. Mutta ärsyttää aivan perkeleesti se, että sitä energiaa ja muuta joutuu nyt aluksi puskemaan ihan tolkuttoman määrän siihen että opit käyttämään kunnolla ATK:ta. Kaikki, ihan kaikki hittosoikoon lähtien opiskelijakortista on sähköisenä. Mä olen ihan ehdottomasti kehityksen kannalla, sekä sen että mennään eteenpäin ja kohti paremmaksi havaittua. Mutta koen että mun edellisten opintojen ja näiden nykyisten välissä on aivan posketon kuilu. Ja mua arveluttaa että riittääkö mulla rahkeet sen kuilun kiinni kuromiseen?

Ja juu. Kyllä liityin jo opiskelijajärjestöön ja sain siis opiskelijakortin. Appina kännykkään. Nyt pitäisi vielä opetella pitämään itseään opiskelijana. Vastaamaan että olen opiskelija, kun kysytään että mitä sä teet. Haalareita en sentään vielä tilannut. Voiko 36-vuotias muuten vielä käyttää haalareita?

Oon yllättynyt siitä että mua jännittää yllättävän vähän se että miten paljon nuorempia kaikki muut on. Tuun niin hyvin juttuun itseäni nuorempien kanssa että en usko että se on tässä nyt ollenkaan haasteista suurin. Vertaistukena mulla on onneksi yksi kaveri, joka aloittaa myös opinnot samassa koulussa kuin mä. Eri koulutusohjelmassa tosin. Myös hänellä on lapsia, joten ollaan aika samoissa lähtökohdissa. Ja vaikka ei päivittäin nähdäkään niin tuntuu aika lohdulliselta että omassa tuttavapiirissä on joku joka elää hyvin samanlaista arkea.

Pää on nyt niin täynnä tätä kaikkea uutta ja tuntematonta että oon ihan sekaisin. Normitoiminnot ei suju ollenkaan. Aamulla huomasin että ajoin autoa aivan päin persettä ja hyvä kun tunnistin liikennevalojen kohdalla mitä ne tarkoittaa. Nukkuminen on haaste (riittävän väsyneenä unta kyllä onneksi riittää eli edes silloin tällöin kuittaan univelkoja pois), ruoka ei maistu ja juon taas aivan liikaa kahvia. Ja älkööt kukaan tulko nyt besserwisseröimään siellä kahvin ja unettomuuden yhteydestä. Kyllä ei minulla vaikuta.

Paniikki saa mut jättämään asioita viime tinkaan. Pupumaisesti tungen päätä piiloon pensaaseen ja leikin olevani siellä turvassa. Ja sitten kun on pakko, toimin ja ahdistun lisää kun kaikki on viime tingassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ihan älyttömän innoissani siitä että pääsin juuri siihen koulutusohjelmaan joka tuntuu siltä omalta unelmalta. Että pääsen tavoittelemaan haaveitani. Ja saamaan toivon mukaan uusia kavereita. Ja oppimaan. Ja saamaan tasaisemman päivärytmin ja ennenkaikkea yöunet! Älkää päästäkö mua opiskelijabileisiin, jooko? Tällä viikolla näkyisi olevan jo ekat....

Että sellaiset fiilarit koulun alkamisesta nyt tällä hetkellä. Vieläkö tämän ehtisi perumaan?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Transsukupuolisen ystävä

Selja Ahavalta ilmestyi nyt elokuussa uutuuskirja Ennen kuin mieheni katoaa. Hesarin mielipideosastolla oli tänään kirjoitus nimimerkiltä Transsukupuolisen ex-vaimo. Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa tästä aiheesta mutta en ole uskaltanut. Nyt kun muut ovat nostaneet kissan pöydälle, uskallan mäkin. Ehkä.

Heti alkuun todetaan että kukaan mun eksistä ei ole transsukupuolinen. Ainakaan tietääkseni. Eli mulla ei ole kokemusta transsukupuolisuudesta parisuhteen kautta. Mutta siitä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ystävyyteen ja sitä myötä lähipiiriin mulla on kokemus. Josta haluan kirjoittaa.

Mä olen sitä mieltä että ihminen on aina vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Noin pääsääntöisesti. Onnellisuus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus, suoranainen velvollisuus olla onnellinen. Joskus se oma onni satuttaa muita ja on naiivia kuvitella että niin ei koskaan olisi. Toki olisi suotavaa että muita ei satuttaisi tai loukkaisi mutta varmaan jokainen tietää että niin on mahdotonta elää. Valintoja voi toki tehdä monella eri tavalla, mutta joskus se onnellisuus myös sattuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ja se on inhimillistä. Ihminen saa olla onnellinen vaikka se tekisi jonkun toisen onnettomaksi. On vaikeaa vetää sitä viivaa linjaamaan mikä on oikein ja mikä väärin, kun puhutaan onnellisuudesta. Ja minä ainakin koen että en voi sitä rajaa kenenkään toisen puolesta tehdä.

Mulla on ystävä joka keski-ikänsä kynnyksellä uskalsi viimein myöntää itselleen että ei ole syntynyt sellaiseksi kuin oikeasti on. Lähipiirille se ei välttämättä tullut ihan täysin yllätyksenä mutta meni kauan ennenkuin ystäväni kykeni myöntämään asian itselleen. Ja sehän on se tärkein asia. Että pystyy myöntämään itselleen omaan identiteettiinsä liittyviä seikkoja. Ystävästäni näki että asia oli hänelle suunnaton helpotus ja kun tämä seikka oli saatu pihalle, oli hyvin selvää mikä suunta ystäväni elämällä tulisi olemaan. Koska hän ei ollut onnellinen siinä sukupuolessa johon oli syntynyt.

Koska transsukupuolisuus ei ole minun tarinani, en pureudu ystäväni prosessiin sen enempää. Vaan keskityn siihen mitä itse koin vieressä. Myönnän että en aikaisemmin ollut kovin perehtynyt transukupuolisuuteen. Tiedän toki esimerkiksi transseksualisuuden ja transsukupuolisuuden eron ja sen miten helposti yhä edelleen ihmiset sekoittavat nämä kaksi käsitettä. Mutta itse prosessiin en ollut niin perehtynyt.

Kun ihminen viimein uskaltaa myöntää olevansa väärässä kehossa, nousee esiin paljon haudattuja asioita. Varsinkin jos ihminen on ehtinyt elämään pitkälle aikuisuuteen ja kerätä elämänkokemusta. Rohkeus synnyttää lisää rohkeutta. Sellaistakin rohkeutta, joka ei ajattele ensin. Joka pulppuaa ja elää ja sykkii kun on viimeinkin päässyt pinnalle. Myönnän että mulle tuli todella suurena yllätyksenä se, että transsukupuolisuus ei ole vain sitä että toisesta sukupuolesta leikataan toinen. Ei se niin mene. Se tuttu ihminen ei välttämättä ole enää luonteelta yhtään tuttu. Se ei ole välttämättä se pelkkä fyysinen ulkonäkö joka muuttuu. Transsukupuolisuus kun vaikuttaa koko ihmisyyteen, sielua ja ytimiä myöten. Toki kun asiaa pysähtyy ajattelemaan niin se tuntuu ihan loogiselta. Mutta kun siitä ei puhuta ikinä missään. Se on aina se fyysinen ulkomuoto, se minkä silmä näkee, joka tuodaan esille.

Myönnän että mulle suurin järkytys ystäväni kohdalla oli se että hän muuttui tuntemattomaksi. Itseasiassa mä koen että se hänen koettu sukupuoli näyttää tutulta. Hän on ulkoisesti täysin tutun näköinen. Mutta sisältä en häntä enää tunne. Hän ei ole enää se sama persoona jonka kanssa olen ystävystynyt. Olen suunnattoman ylpeä ystävästäni ja onnellinen hänen puolestaan, että hän elää nyt sellaisena kuin on. Mutta samalla surullinen siitä että sitä minulle tuttua ja tärkeää ihmistä ei ole. Ja se suru ei liity millään lailla sukupuoleen.

Musta on hyvä että transsukupuolisten läheistenkin ääni tulee julki. Ja että tästä asiasta puhutaan. Uskon että asia on vaiettu juuri sen takia että se on niin helppo kääntää ja nähdä niinpäin että transsukupuolisuus koettaisiin vääränä. Vaikka siitä ei ole millään lailla kyse. Vaan suremisesta. Että on menettänyt tutun ihmisen. Tavallaan se tuttu ihminen on kuollut mutta ei kuitenkaan ole. Ja se suru on ennenkaikkea hämmentävää. Ja syyllistävää. Ja väärältä tuntuvaa. On hyvä että tästä puhutaan koska luulen että transsukupuoliset eivät itsekään välttämättä ymmärrä miten asia saattaa vaikuttaa lähipiiriin. Eiväthän he itsekään välttämättä tiedä millaiseksi se oma lopullinen identiteetti ja luonne muotoutuu. Tukea matkalla tarvitsevat sekä transsukupuoliset että lähipiiri.

On ehdottoman tärkeää että myös transsukupuolisen lähipiirin ajatuksille ja kokemuksille on tilaa. Koska onnellisuudesta sielläkin on kyse, sitten loppuenlopuksi. Kyse ei ole itsekkyydestä eikä siitä että ei hyväksyisi. Vaan onnellisuudesta. Tärkeitä käsitteitä, joiden ero pitää ymmärtää. Näistä pitää puhua. Pelko ei saa vaientaa kenenkään ääntä. Mä pelkäsin kauan puhua tästä. Ja tuntuu helpottavalta tietää että en olekaan yksin ajatusteni kanssa. Ei olekkaan väärin tuntea olevansa järkyttynyt ja kriisissä. Saan olla surullinen. Myös minua on ihmetyttänyt se, että niin paljon todetaan miten kaikki ovat ottaneet asian hienosti vastaan, kuten tuolla Hesarin mielipidekirjoituksessa todetaan. Jos asia otetaan hienosti vastaan, haudataanko se oma suru samalla käsittelemättä? Ja mikä on se asia on otettu hienosti vastaan? Niitä kun on transsukupuolisuuden kokonaisuudessa aika paljon.

Tulen aina tukemaan ystävääni. Ja kannustamaan häntä tekemään valintoja jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät siihen enää pysty. Koska puhutaan luonnetason jutuista, ei sukupuolesta. Kaikkien kanssa ei tule toimeen. Ja se pitää jokaisen osapuolen pystyä myöntämään ja hyväksymään.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sydäntorni

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan



Jennifer Egan on kirjailija, joka oli mukana mun viime vuodenkin lukuhaasteessa. Aika suuri hämäys päätyi lukuhaasteeseen Faceryhmän suosituksesta ja samaa reittiä pitkin mönki mukaan myös Sydäntorni. Mun on kamalan hankala muistaa että mitenkä monta kirjaa olen keneltäkin lukenut mutta tämä oli helppo. Eganin kirjoitustapa on niin erilainen, että hänen kirjansa kyllä muistaa.

Ennen kuin pureudutaan Sydäntorniin isommin, mun täytyy sanoa sananen Jenniferistä. Mä nimittäin en edelleenkään tiedä onko hän kirjailijana lintu vai kala. Enkä edelleenkään osaa muodostaa mielipidettä hänen kirjoistaan. Että tykkäänkö vai en. Molemmilla lukukerroilla olo kirjan loputtua on ollut melkolailla mikä muhun juuri osui? Jos hän jotakin on, niin ainakin mieleenpainuva. Erilainen ja erikoinen, sekä tarinoiltaan että kirjoitustyyliltään. Eiköhän se ole vaan positiivinen seikka, vaikka kokonaisuus ei niin kolahtaisikaan?

Sydäntorni kertoo Dannysta, joka päätyy Itä-Eurooppaan serkkunsa ostamaan vanhaan linnaan. Dannylle on hieman epäselvää miksi hänet on linnaan kutsuttu, serkku Howard kaavailee linnasta täysin uudentyyppistä hotellia mutta ei ole missään vaiheessa avannut Dannylle minkä takia satoja vuosia vanha linna tarvitsee myös Dannya. Kun tarinaan saadaan mukaan myös linnan sydäntornissa asuva paronitar von Ausblinker, alkaa Dannyllekin valjeta miksi hänet on lennätetty toiselle puolelle maailmaa. Entä kuka on kirjan kertojahahmo Ray?
Kirjaa kuvaillaan goottilaiseksi dekkariksi ja kauhukertomukseksi. Goottilaisuus kirjasta kyllä löytyy mutta kovin kauhea tai dekkarimainen tämä ei mun mielestä ollut. Tosin olen viime aikoina lukenut niin paljon nordic noiria, että johtunee siitä.

Koska tämä ei ollut mulle ensimmäinen lukukokemus Eganista, osasin vähän odottaa mitä tuleman pitää. Kuten mainitsin, Eganin mielikuvitus ja tapa kertoa on täysin omanlaisensa. Ei pitäisi tietenkään koskaan verrata kirjoja keskenään mutta teen sen nyt kuitenkin. Mun mielestä tämä lukuhaasteen kohta jopa vähän yllyttää siihen.
En osaa sanoa kumpi kirjoista, Sydäntorni vai Aika suuri hämäys, oli parempi. Molemmissa kirjoissa oli hetkensä ja sitten se vaihe, kun kokonaisuus löi niin kauas ja korkealle että painui yli ymmärryksen. Mielikuvitus on mun mielestä ihan mahtava juttu, mutta musta tuntuu että Eganin mielikuvitus, tai se miten hän haluaa mielikuvituksensa lukijalle välittää, ei ihan aukea mulle. Ihailen häntä kyllä suuresti siitä, että hän kuitenkin pysyy ilmeisesti uskollisena omalle tyylilleen. Paha sanoa vain kahden kirjan lukukokemuksen perusteella mutta näin ainakin luulisin.

Viihdyttävintä Sydäntornissa olivat Rayn luvut. Hänen henkilöllisyytensä sekä tarinansa pysyy niin pitkään salassa, että aina kun hän esiintyi tarinassa, kirjaa oikein ahmi. Kuka olet, miksi olet, mikä olet? Vaihtoehtoja sille kuka Ray on, tarjoillaan parikin kappaletta. Lukijan on jopa helppo arvata kuka Ray on, mutta hänen tarinansa pysyy kuitenkin piilossa niin pitkän aikaa että uteliaisuus säilyy. Mitä Raylle on tapahtunut ja miten hän liittyy kirjan muihin hahmoihin?

Tarina myös liippasi Dannyn ja Howardin lapsuusvuosiin ja siellä tapahtuneisiin tragedioihin. Nämä jäävät lopulta kuitenkin kirjassa hieman sivuosaan. Mä jäin itse ehkä kaipaamaan sitä, että tarina olisi nostanut näitäkin tapahtumia jotenkin toisella tapaa mukaan. Alkuasetelmat nimittäin antoivat ymmärtää että asioilla olisi ollut suurempikin merkitys ja kun kirjan sai luettua loppuun, huomasi että tavallaan näin olikin. Mutta kuitenkin mulle jäi olo että mustia aukkoja jäi liikaa ja tiettyjen vuosien yli hypittiin. Lisäksi vilkkaasta mielikuvituksen käytöstä huolimatta mä koen aina, että hahmojen pitäisi olla jollakin lailla uskottavia. Että vaikka tarina ei voisi oikeasti tapahtua, niin hahmojen täytyy olla "todellisia". Esimerkiksi vankilan lukupiirin vetäjä Holly ei ollut musta ollenkaan uskottava hahmo.

Ehdottomasti kyllä suosittelen tutustumaan Jennifer Eganiin. En halua spoilata mitään liikaa, mutta Sydäntorniin viehätyksenä toimi ehdottomasti se että tarinan taustalla häilyy kaiken aikaa mikä on hahmojen mielikuvitusta tai muistelua ja mikä taas oikeasti tapahtuu kirjassa. Vaikka kirja nyt ei mikään tajuntaa räjäyttävä ollut, on se ehdottoman nerokas koska mulle jäi ainakin olo että pitäisi lukaista se heti perään uudestaan koska en ole ihan varma mitä loppuenlopuksi tapahtuikaan. Koen kuitenkin että Egania ei pysty lukemaan kuin kerran kesässä, koska helppolukuisuudesta huolimatta nämä on jotenkin vaikeita. Sydäntorni on täynnä erilaista symboliikkaa ja musta tuntuu että lukijalle annetaan paikoin liikaa vapauksia tulkita. Langat pitäisi olla kuitenkin loppupeleissä kirjailijan käsissä. Jäi hieman hengästynyt olo ja tuntui että tämän jälkeen värityskirja on riittävän haastava luettava hetken aikaa.

Oletteko lukeneet Jennifer Egania? Mä harvoin jaksan kovin syvällisesti keskustella kirjojen merkityksestä mutta Eganin kirjallisuus tuntuu olevan sellaista, josta haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä ja kokemuksia.

Lukuhaaste täällä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hyvää eroa!

Kun tämä kesä ja kesälomat on sellaista eroamisen kulta-aikaa, niin mulla tuli mieleen heittää pari vinkkiä aiheesta. Jos nyt jollakulla sattuu niin ikävästi käymään, että tiet erkanevat. Tai eihän se aina ole ikävää. Joskus voi tosiaan onnitellakin erosta. Tai ainakin kohdata sitä asiaa muuten kuin negatiivisten ja pahoittelujen kautta. Mutta, asiaan.

Mä nyt en mikään ammattilainen ole, mutta muutama juttu on jotka oon tässä huomannut. Mitkä on musta aika yleispäteviä. Nämä vinkit nyt siis 36-vuotiaalta kolmen lapsen äidiltä.

Heti kärkeen tärkein kaikista!
  • Jos teillä on lapsia niin tee kaikkesi sen eteen että välit lasten toisen vanhemman kanssa säilyy. Oletetaan nyt siis että ei tarvitse pelätä että eksä vetää pataan tai tyhjentää kämpän tai what so ever. Oletetaan nyt että olette molemmat ihan suht järkipäisiä tolkun ihmisiä. Ette tule koskaan pääsemään eroon toisistanne koska teillä on yhteinen jälkikasvu joten kannattaa yrittää tulla toimeen. Ihan tasan jokaiselle osapuolelle parempi vaihtoehto näin. Tässä voi valita että oletko mulkku vai mukava.
  • Ja edelliseen vähän jatkaen. Älä jauha paskaa lapsille heidän vanhemmastaan. Ylipäätään elämässä kannattaa oleilla niin että kohdennat kritiikin suoraan sinne, kenelle se kuuluu. Etkä välikäsien kautta. Varsinkin tässä tapauksessa siinä käy niin että pitkällä juoksulla kuset vain omille nilkoille jos alat muksuille mutisemaan toisen vanhemman hommeleista. Se on epäreilua, ole mielummin reilu!
  • Vaikka ero olisi helpotus ja hyväkin juttu, aika todennäköistä on että negatiivisiakin tunteita tulee. Erotessa ahdistaa. Kuvioon vaan kuuluu sekin, että pohdit ja pyörittelet mitä teit väärin. Podet syyllisyyttä ja syyllistät. Tämä mylly kannattaa ja pitää käydä läpi, koska vaikka miten hautaisit kaiken ikävän jonnekin syvälle sieluun, se pulpahtaa sieltä esille. Todennäköisesti silloin kun sitä vähiten odottaisit. Eli kannattaa nyt vaan rämpiä se alta pois. Puhu, puhu ja puhu. Ja sitten puhu vähän lisää. Omat tyypit on tässä aivan a ja o mutta myös vertaistuki on tärkeää. Hyödynnä interwebsiä!
  • Pyri ylläpitämään arki normaalina. Tämä on tärkeää tietty niille lapsille mutta myös sulle itsellesi. Koska rutiinit tuo turvaa. Tokikaan nyt ei hampaat irvessä tarvitse pitää kiinni viikottaisista siivouspäivistä ja ruoanlaitoista jos vaan tuntuu ettei jaksa. Mutta noin summittaisesti kuitenkin. Arki kantaa eteenpäin!
  • Urheile. Kun nostatat kehon omia hyvän olon hormoneja, saat kroppaasi juuri sitä oikeenlaista kemiaa. Nimittäin ne oman kropan endorfiinit saa sut varmasti edes hetkeksi hyvälle mielelle. Ja se auttaa kummasti jaksamaan kun ei ihan joka hetki vituta.
  • Älä jää makaamaan. Tämä menee vähän limittäin tuon arjen ylläpitämisen kanssa. Siivoa vaikka tai tee mitä tahansa mutta älä jää makaamaan. Se vaan provosoi surua. Vaikka olisi miten raskas päivä niin kannattaa katsoa kellosta joku aika jolloin sieltä sängystä nouset ylös ja teet muutakin kuin märehdit. Vaikka suru tarvitsee aikaa niin sitä ei tarvitse ruokkia.
  • Nauti ystävistä. Tukeudu ystäviin. Nyt jos koskaan on sen aika. Usko pois, et ole vaivaksi vaikka jankkaisit samoja asioita. Tulee varmasti aika kun pystyt vastavuoroisesti olemaan tukena heille, jotka nyt jeesaa sua. Ja muista se vertaistuki, tutustu uusiin ihmisiin omien voimavarojen ja tilanteiden mukaan.
  • Älä lataa ensimmäisenä puhelimeesi Tinderiä! Ylipäätään treffailu ei ole nyt se ensimmäinen asia jota tarvitsisi miettiä tai murehtia. Sitä kyllä ehtii sitten kun mieli on vähän tasaisempana. Niin kauan kun ero on mielessä lähes koko ajan, ei kannata deittailla. Riskinä on että satutat itseäsi turhaan entisestään lisää tai päädyt satuttamaan jotain toista. Rikkinäisenä ei kannata ottaa riskejä.
  • Ympäröi itsesi positiivisuudella. Ja positiivisilla ihmisillä. Tarkoitan sellaista aitoa, en päälle liimattua kiiltokuvaa. Ne hyvät jutut tarttuu ja vaikka ei tarttuisikaan, on hyvä nähdä positiivisuuttakin sinne harmaan keskelle. 
  • Panosta elämäsi tärkeimpään suhteeseen eli itseesi. Tee juttuja joista tykkäät, elä ilman kompromisseja ja pidä itseäsi hyvänä. Rakasta, arvosta ja helli itseäsi!
  • Muista se vanha kliseinen homma että aika auttaa. Tulee vielä aamu kun ensimmäisenä ei vitutakaan, vaan huomaa että jaksaa taas hymyillä.
  • Ja lopuksi se oleellisin; muista hengittää. Selviät kyllä.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Viisitoista

Mjaha, se on vuosi taas vierähtänyt. Toka täyttää tänään viisitoista vuotta.

Kovin moni asia ei ole vuoden aikana muuttunut. Mikä on toisaalta hassua ja toisaalta taas näin vanhemman vinkkelistä hyvä. Tokan murrosikä on edennyt tasaisesti. Meillä ei tavarat lennä tai ovia paiskota ja ylipäätään kaveri on aika tasainen tapaus. Kasvanut on kyllä sitten fyysisesti ja muuttunut ulkoisesti.

Tokalla on oma kaveriporukkansa ja tuntuu että ei sillä lailla edes koe tarvitsevansa uusia kavereita. Nyt elokuussahan starttaa peruskoulun viimeinen luokka ja onkin mielenkiintoista nähdä että mitä sitten kun tiet eroavat vuoden päästä. Että kantaako ne ystävyys-suhteet ja syntyykö miten helposti uusia. Sinänsä itse jatko-opinnoista Tokalla ei ole vielä kovin selvää suuntaa. Lukioon ilmeisesti, koska ei yhtään tiedä mitä haluaisi isona tehdä. Saa vähän lisää jatko-aikaa miettiä. Mutta voihan se olla että tässä kuviot ja mieli vielä selkiytyy ja yhteishaun alkaessa Tokalla onkin joku suunta mietittynä.

Veljet ja perhe on edelleen Tokalle hurjan tärkeä juttu ja hänen kohdallaan sitä yrittää ehdottomasti muistaa ja tukea. Hänellä ei selvästi vielä ole mitään samanlaisia itsenäistymishaaveita kuin esimerkiksi Ekalla oli samanikäisenä. Ja mun puolesta Toka saakin olla kotikeskeinen niin pitkään kuin haluaa. Meillä ei tarvitse itsenäistyä ennenkuin siihen on itse valmis. Toki kannustetaan ja tuetaan mutta niiden omien siipien varaan ei tarvitse asettaa painoa kunnolla ennenkuin itsestä tuntuu että ne varmasti kantaa. Ja muutenkin, musta on upeaa että tyyppi tukeutuu perheeseen. Ja kokee perheen voimavaraksi.

Vaikka Tokalla ei ole vielä mitään haaveita omasta itsenäisestä elämästä, on hän ihan mahdottoman järkevä luonne. Siis ihailtavalla tavalla järkevä. Ja harkitseva. Sellainen jännä teini-ikään tyypillinen ajattelematon spontaanius tuntuu puuttuvan täysin. Ja mun on pakko myöntää että olen asiasta todella iloinen. Koska perheestä löytyy eräs toinen joka ei ihan hirveästi malta miettiä mutta ei mennä nyt siihen. Koska tämä on postaus Tokasta.

Toka kyllä edelleen saa mut halutessaan raivon partaalle. Mutta tuntuu että tyyppi on huomannut että muitakin keinoja saa ja kannattaa käyttää. Että itseasiassa muut keinot on paljon tehokkaampia. Pikkuhiljaa, varmasti sekä kasvun että kokemuksen myötä Tokalle on kehittynyt aika hyvä lukusilmä ihmisten suhteen. Sekä voimakas tunneäly. Toivottavasti ne seuraavat pojan mukana aina.

Tokaan pystyy luottamaan kuin kallioon ja hän myös pitää aina sen mitä lupaa. On kyllä kaveriporukassa yllytettävissäkin mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole äijjjissä mitään isompia pöllöilleet. Samat kaverit ovat kulkeneet mukana sieltä alakoulusta lähtien joten aika tuttuja tyyppejä ovat pääsääntöisesti.

Jos nyt jotain haastetta pojan kanssa on niin koulu. Se tekeminen ja suorittaminen on kuitenkin pojan itsensä hartioilla eli täältä takapiruna ei voi oikein kuin yrittää tsempata ja kannustaa. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla on olo että Toka ymmärtää ja tiedostaa että se koulu nyt on se juttu tässä elämänvaiheessa mikä on se mihin pitää panostaa. Toki motivaatio on välillä todella pahasti hukassa mutta uskon että nimenomaan se järkevä luonne tulee tässä sitten eduksi.

Toka on edelleen fyysisesti mun mielestä hirmu "lahjakas", jos nyt näin voi sanoa. Tarkoitan ehkä sitä että hänellä on hyvä kehonhallinta ja näkisinkin että jahka Toka löytää lajinsa, tulee urheilu olemaan aina vahvana tyypin elämässä. Todennäköisesti puhutaan yksilöjutuista, Toka on hyvä monessa joukkuelajissakin mutta ei itse niistä oikein tykkää. Harrastaa vieläkin parkouria mutta alkaa tuntumaan että sitä harrastetaan koska muutakaan ei olla keksitty tilalle. Mähän olen meillä vaatinut että lapsilla pitää olla jokin fyysinen harrastus ja niin kauan kun ei muuta keksi tilalle niin tuolla mennään.

Sen verran meilläkin teini-ikää ja sitä itsenäistymistä kuitenkin on Tokalla nähtävissä, että enää hän ei ehkä samalla tavalla halua tehdä mun kanssa kaksin juttuja. Vaan riittää että tehdään sitten kimpassa porukalla. Edelleen hän kuitenkin päivittäin hakeutuu mun lähelle ja haluaa että vähän halitaan tai ollaan lähekkäin. Monesti toteaa että "tulin silitettäväksi". Ja se on musta aivan ihanaa. En muista että olisin itse teini-ikäisenä halunnut omilta vanhemmilta samalla tavalla fyysistä läheisyyttä kuin nämä mun omat haluaa. Niitä on ihana halia ja pitää hyvänä ja vähän rapsutella kun menevät ohi! Moni mun kavereista onkin kommentoinut että on kiva nähdä kun noinkin isot lapset vielä haluaa sitä fyysistä läheisyyttä. Syliä ja haleja.

Tokalla on myös maailman ihanin hymy, jota hän onneksi vilauttelee usein. Sillä hymyllä murskataan vielä sydämiä. Onneksi hän ei ole ihan vielä täysin tietoinen viehätysvoimastaan, ei tarvitse äidin vielä murehtia isommin. Toka on myös onneksi/valitettavasti perinyt mun huumorintajun ja viljelee eritasoisia puujalkavitsejä jatkuvasti. Ja enitenhän niille nauraa Toka itse.

Hyvää syntymäpäivää siis meidän hymypojalle, upealle keskarille.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 3

Tikistetäänpäs vielä kolmas ehta kuulumispostaus tälle kuulle. Josko sitä sitten saisi pöydän tyhjäksi niidenkin osalta. Meille ei kuitenkaan ihan oikeasti kuulu mitään niin ihmeitä, ihan perusarkea. Mutta kun ei hetkeen kirjoita niin kertyyhän sitä kaikkea.

Kolmas on isänsä kanssa vähän reissun päällä ja kissut tuli meille hoitoon. Olipa ihana nähdä se pienen eläimen (siis kissojen, ei lapsien) riemu kun tulivat tuttuun paikkaan. Meidän kisut on olleet muutaman kerran vieraissa paikoissa hoidossa ja ovat olleet varsinaisina pullonharjoina ekat päivät. Oli niin kiva huomata että kylläpä vaan karvapallo muistaa, vaikka ei moneen kuukauteen täällä ole ollutkaan. Että tämä on ihan tuttu paikka. Puhumattakaan tietysti siitä miten kivaa meille muille on ollut kun talossa on taas eläimiä. Vaikka meillä lemmikkikuumeillaan jatkuvasti, ei olla kuitenkaan hankkimassa taloon nyt mitään karvatassuja. Haluan nimittäin että kissuille on täällä hoitopaikka aina kun sitä tarvitaan.

Kaupunkiviljelystä starttasi kolmas vuosi. Partsilla kasvaa ja kehittyy kahta eri tomaattia ja näköjään myös mansikkaa. Partsihan on meillä se, johon mun äiti kantaa joka vuosi kasvatettavat ja mä sitten vaan yritän pitää ne hengissä ja noh, kasvattaa. Viljelylaatikoissa kasvaa tänä vuonna raparperi, rosmariini, timjami, vahapapu, herne, kehäkukka, pari erilaista pinaattia, härkäpapu, palsternakka, neljää erilaista salaattia, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja valkosipulia. Nämä nyt ainakin ne mitä muistan, pikkasen karkasi mopo tuossa kylvövaiheessa nimittäin. Kun tämä kesäntapainen on ollut niin viileä niin ihan vielä en ole varma mitkä kaikki sieltä satoa antaa, mutta katsellaan sitä sitten tuossa. Ja ehtiihän tässä kylvämään vielä uusiksi jos joku ei millään lähde itämään. Edelleen mullan tonkiminen on aivan järjettömän terapeuttista ja olen alkanut haaveilemaan myös avomaaviljelystä. Katsellaan, katsellaan...

Vaikka me ei Kolmosen isän kanssa parisuhteessa ollakaan, vietetään kuitenkin todella paljon aikaa lasten kanssa yhdessä. Koska meillä on niin kivaa porukalla. Nyt lasten loma-aikana tämä on välillä vaatinut vähän järkkäilyjä, me vanhemmat kun ollaan kuitenkin osittain kesä töissä. Kaikista helpoin vaihtoehto tällä hetkellä on ollut se, että ollaan sitten myös yövytty koko porukka samassa osoitteessa. Vaikka meillä on lyhyt välimatka niin kyllä vaan kuulkaa kysyy lähteä alkuyöstä jonkun leffaillan päätteeksi samoamaan omaan himaan. Kun tietää että aamulla soi kello ja siinä menee hetki sitten kuitenkin rauhoittuessa unille. Ja kun täällä meidän neliöissä, sekä Kolmosen isän neliöissä on tilaa kaikille myös nukkua niin helpoimmalla ollaan menty.

Tämä järjestely on saanut mut jälleen haaveilemaan kommuuniasumisesta. Se olisi kyllä niin mun juttu. Miten kivaa olisi, että olisi se oma tila ja rauha mutta sitten myös se yhteisö siinä samoissa neliöissä. Ehkä vähän omaa pihaakin jossa voisi porukalla olla ja syödä ja mitä nyt haluaakaan. Mä en edes pidä itseäni mitenkään maailman sosiaalisimpana ihmisenä mutta kaikista kotoisimmalta tuntuu kun katon alla on muitakin. Tosin kyllä sillä rajoitteella, että mulla on se omakin tila johon pääsen sulkeutumaan. Ja tuossa kun taas mietiskelin mistä riivin rahat kasaan kun kaikki laskut kasaantuu taas yhdelle kuukaudelle, niin en kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä että miten näitä kommuuniratkaisuja ei tässä maassa ole enempää. Kun pelkkä asuminen on niin älyttömän kallista. Ja kaikista paras skenaario tässä olisi se, että lapsilla olisi aina seuraa, lapsenvahtiminen onnistuisi ristiin jne jne.

Ja koska elämäni mullistuu opiskeluiden myötä melkolailla, on koulujutuista pakko jauhaa tässäkin postauksessa. Jätin tällä kertaa tänne vimoiseksi niin on helppo skipata jos ei kiinnosta. Sain kun sainkin sen opintovapaan joten ei tarvinnut irtisanoutua. Otin kyllä sillälailla varman päälle että hain sitä vain ensialkuun syyslukukaudeksi. Koska mitä jos tämä onkin maailman suurin virhe jonka olen tekemässä? Tuskin on mutta pakko oli jättää pieni pelivara. Varsinkin kun ei ole pakko pitää opintovapaata putkeen vaan sen voi hakea pätkissä.

Työyhteisö nyt siis tietää mitä on tapahtumassa. Ja vastaanotto on ollut kieltämättä mielenkiintoista. Pääsääntöisesti tosi kannustavaa ja positiivista. Mutta paljon kyselyitä tämä on herättänyt. Eritoten mikä susta sitten tulee ja mitä sä sitten teet tuntuu olevan se suosituin. Ja tässä kyllä jotenkin huomaa tämän Suomen koulukeskeisyyden. Mun tuleva titteli nimittäin on sellainen, että se skaala mitä voin tehdä, on melkoisen laaja. Ja se viehättää mua aivan älyttömästi! Musta on ihan mahtavaa että se mitä voin tehdä, vaatii melkeinpä useamman minuutin monologin kuin selittyisi vain yhdellä lauseella. Ja tämä tuntuu kyllä olevan tosi vaikeaa toisten ymmärtää. Suomessa kun edelleen valmistutaan niin että sun titteli jo kertoo sen mitä teet.

Tokihan mä nyt tiesin että kysymyksiä ja ihmettelyjä tulee. Mun kouluunhakeutumisesta kun tiesi työpaikalla vain kourallinen ihmisiä. Ja esimiehellekin kerroin vasta sitten kun pääsykokeet oli ohi, puolitoista viikkoa ennen kuin kävin sitten kertomassa että olen päässyt kouluun. Mutta ihan oikeasti se on yllättänyt että ihmiset haluaa niin tarkkaan tietää _mitä_ mä sitten teen kun olen valmistunut. En mä tiedä! Mitä sillä on edes väliä? Kyllä mulla on vahva luotto siihen että se oma polku selviää sitten opintojen aikana. Toki on tietyt jutut mitkä mua on ajanut että olen alunperin edes hakeutunut tuonne kouluun, mutta ei mulla tietenkään nyt mitenkään täysin selvät suunnitelmat ole tulevan työuran suhteen. Ja se mua just viehättääkin ihan älyttömästi. Että ei tarvitsekaan tietää. Tosin täytyy antaa nykyisille työkavereille senverran armoa että kun tämä nykyinen duuni on just sellaista, jossa titteli jo kertoo mitä sä teet. Niin onhan se nyt ehkä hämmentävää että toisinkin voi olla.

Noniin kello on reilut yksitoista aamupäivällä ja mä sain tässä kirjoittamisen ohella juuri aamupalan syötyä. Ja nyt pitäisi alkaa perehtymään aikuiskoulutustuen hakemiseen. Eikö se raha vaan voisi jotenkin lopahtaa mun tilille? Inhoan hakemis- ja paperirumbaa! Mutta nämä kiireettömät arkivapaat on kyllä ihania ja toivon että myöhäisiä aamuja olisi luvassa koulunkin aikana. Tämmöiset hetkittäiset fredagsmysit kyllä lataa. Varsinkin jos olet valvonut melkein aamuneljään ennenkuin uni tuli. Yövuorot, teitä ei varsinaisesti tule ikävä!

Taidan kuitenkin vielä hetkisen paneutua The Weekndin tuotantoon. Lauantaina nimittäin ollaan Pride-kulkueen lisäksi aivan High for this!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Fuck yeah!

Vuosi sitten oli näin.

Tänä vuonna sen sijaan...








MÄ NIMITTÄIN PÄÄSIN KOULUUN!!!!!!!!!!

Olen aivan käsittämättömän onnellinen. Vähän on sellainen voi helvetin helvetti. Mutta ajattelin nyt kuitenkin tässä lillua ja hillua siinä ilossa että nyt mulla on joku mahdollisuus lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelottaa. Mutta nyt hypätään.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 1

Irtoaisikohan saikkupäivän ratoksi vähän kuulumisia? Laitoin vielä tuollalailla kivasti täkyn otsikkoon lähinnä itselleni, jotta tulisi mahdollisimman pian kirjoitettua lisää kuulumisia.

Taas on aikahypähdelty ja 2/3 lapsista on jo lomalla. Ekalla starttasi kesäloma itseasiassa jo reilu kolme viikkoa sitten ja Tokalla nyt sitten lauantaina. Kolmas päiväkoteilee vielä pari viikkoa ja jää sitten muistaakseni seitsemän viikon kesälomalle. Vai olikohan jopa kahdeksan? Eikä sinne omaankaan lomaan nyt enää niin mahdottomia aikoja onneksi ole.

En muista olenko kertonut että Kolmosella vaihtui tässä kevään aikana päiväkoti? Me järkeiltiin vaihtoa vasta tuonne syksylle, sillä ajatuksella että jos mä pääsen kouluun niin meillä ei enää ole oikeutta eikä tarvetta vuorohoidolle. Päiväkodin puolelta kuitenkin neuvottelivat hakuprosessin aloituksen jo tuohon keväälle, koska vuorohoitoon on aivan jäätävä tunku. Ja meillä sen tarve oli aika vähäistä tässä kevään aikana, siitäkin huolimatta että eletään kahden kodin arkea. Mä en itseasiassa edes tajua että mikä logiikka tuossa nyt on että noita vuorohoitoa tarjoavia päiväkoteja on lopetettu Helsingissä useampi ja sitten nuo jäljelle jäävät pursuaa lapsia eikä kaikille vuorohoitoa tarvitseville edes pystytä tarjoamaan hoitopaikkaa. Mutta kai tämänkin osaisi joku käyriä tulkitseva byrokraatti selittää.

Takaisin päiväkodin vaihtoon. Kun homma lähti rullaamaan niin kaikki tapahtui itseasiassa tosi nopeasti. Ja kävi niin ihanasti että saatiin paikka kaikista lähimmästä päiväkodista. Jossa tulee olemaan sitten tulevaisuudessa myös Kolmosen eskari. Ja vaikka tämä hoidonvaihto oli tosi jännä juttu ja osui tietenkin justiinsa siihen saumaan, kun Kolmosen isä muutti toiseen kotiin, on kaikki sujunut enemmän kuin hyvin. Enkä voi riittävästi painottaa millainen lottovoitto tuo uusi päiväkoti on ollut. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuli olo että nyt, nyt ollaan rautaisten ammattilaisten ympäröimänä. En ole koskaan, en oman työni kautta tai nyt sitten vanhempana, törmännyt yhtä ammattitaitoisiin varhaiskasvattajiin. Ja miten onnekkaita me ollaan että just meidän lapsi saa viettää päivänsä juuri tuolla. Ei ole ollut kertaakaan epävarma olo mistään päivähoitoon liittyvästä. Ja mikä tärkeintä, Kolmas itse viihtyy. Hän itseasiassa sujahti mukaan ryhmään samantien ja löysi heti ensimmäisenä päivänä ryhmästä ystävän itselleen. Joka on edelleen se tärkein kaveri. Kolmas oli edellisessä päiväkodissa miltei kaksi vuotta, mutta hän ei kertaakaan ollut siellä yhtä vapautunut ja "kotonaan" kuin on tuolla uudessa päiväkodissa. Hän ei kertaakaan suhtautunut vanhassa hoitopaikassa aikuisiin yhtä vapautuneesti tai päässyt muodostamaan kaverisuhteita. Paljon johtuu varmastikin ihan siitä, että vuorohoito on niin erilaista ja ovi käy lähes koko ajan kun lapsia tulee ja menee. Mutta paljon on kiinni varmasti myös hoitajien ammattitaidosta. Ja tässä on nyt näkynyt valitettavasti räikeä ero päivähoidon vaihtumisen myötä. Mutta, me olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä nykytilanteeseen!

Toka starttailee syksyllä sitten viimeistä vuottaan peruskoulussa. En kestä. Aikanaan alkavasta lukuvuodesta tulee siis suht rankahko koska se on nyt se viimeinen. Toka kyllä sinänsä tietää ja ymmärtää että ysillä pitää jaksaa panostaa ja itseasiassa onneksi sisäisti aika hyvin että homma kannatti aloittaa jo kasilla. Ettei jää sinne vikalle vuodelle liikaa töitä. Mutta, Tokalla ei ole hajuakaan mitä haluaisi peruskoulun päätyttyä. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto on lukio, jotta saa lisää miettimisaikaa. En kyllä sinänsä näe Tokalle mitään kovin akateemista tulevaisuutta, tyyppi kun tykkää enempi tehdä. Mutta ehdottomasti puollan kyllä tuota kolmen vuoden lisäaikaa. En muista onko sitäkään tullut täällä kerrottua, mutta Ekahan on hieman katunut tuota omaa toisen asteen opinahjoaan. Sinänsä kyllä tykkää ja on kiinnostunut, mutta ehkä sitä varsinaista oppimista on Ekan makuun vähän liian vähän. Kaipaisi enemmän haasteita. Ennenkaikkea on tosi harmillista että hän itse kokee että teki vääriä valintoja. Muakin on harmittanut että en itse pontevammin pitänyt päätäni Ekan valintojen kanssa, vaikka tiesin että tyyppi ei itse vaan tiedä eikä ole valmis tekemään noin isoja ratkaisuja. Olisi vaan pitänyt pitää se oma pää vanhempana ja tuuppia tyyppi sinne, minkä mä näin oikeaksi ratkaisuksi. Joka todennäköisesti olisikin sitä ollut.
Yritin kannustaa tässä keväällä hakemaan yhteishaussa uudestaan, mutta ei Eka halunnut. Minkä kyllä kanssa ymmärrän täysin, vuosi opintoja tuon ikäisenä on pitkä aika. Tuntuu varmasti turhauttavalta heittää se vuosi hukkaan. Eikä ne Ekan tulevaisuuden ammatilliset haaveet nyt tuohon nykyiseen kouluun varsinaisesti kaadu mutta toki motivaation kannalta voi olla vähän hankalaa. Isoin osa opinnoista kun on vielä edessä. Harmittaa että Eka toistaa äitinsä virheitä. Tokan kanssa en tule vanhempana tekemään samaa mokaa.

Ekalla oli tässä keväällä ihan ensimmäinen työharjoittelu opintojen puitteissa. Hyvin meni, joskin homma oli kundin mielestä vähän yksitoikkoista ja olisi selvästi kaivannut lisää haasteita jakson aikana. Haastatin tyyppiä melko lailla sekä jakson aikana että jakson jälkeen kokonaisuudesta, koska mäkin ohjaan omassa duunissa paljon opiskelijoita. Tykkään siitä hommasta ja suhtaudun aina niin että opiskelija voi olla tuleva kollega. Ja mitä hedelmällisempi työharjoittelu ja mitä enempi siihen ohjaamiseen panostaa, sen vaivattomampaa on aikanaan töihin perehdyttäminen. Toki jonkin verran vastuuta on opiskelijalla itselläänkin mutta järjettömän isossa roolissa on myös se, millainen ja ennenkaikkea miten motivoitunut ohjaaja on.

Muuten Eka lömpsyttelee tasaisesti menemään elämässä. Tyyppihän on muutenkin hirmu hyvä lukemaan erilaisia sosiaalisia tilanteita mutta nyt tuntuu että ehkä se pahin teinivaihe on hänen kanssaan eletty. Ei se koskaan mikään kovin paha edes ollut mutta tuntuu että joku tietyntyyppinen aikuistuminen on tapahtunut. Jos vaikka vertaan Ekaa ja Tokaa keskenään. Mitä ei tietenkään ikinä pitäisi tehdä vaan kun teen.

No mitäs mulle sitten kuuluu? Kaikkea ja ei mitään. Mulla on ollut kova liikkainto nyt viime kesästä lähtien ja erityisesti tämän kevään aikana liikkuminen on tuntunut erityisen rakkaalta. Itseasiassa se on ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle ihan elinehto. Kulunut kevät on ollut tosi antoisa mutta toki myös hurjan rankka. Ja tämä päälle iskenyt flunssa taisi nyt olla mun elimistöltä sellainen nyt huilitaan-huikkaus. Nytkään ei meinaa kyllä jotenkin yhtään malttaa asettua. Saan itseni koko ajan pohtimasta että jos kävisi vaikka lenkillä. Mikä onkin varmaan tosi fiksua siinä vaiheessa kun kurkku on niin kipeä ettei saa nielastua ilman että samalla nousee kyyneleet silmiin.

Paljon kaikkea kivaa on ollut mutta sitten myös kipeää ajatustyötä. Mitkä pitää vaan.. noh, ajatella pois. Eilen olisi ollut mun ja Kolmosen isän vuosipäivä. Joka kirpaisi yllättävän paljon. En nyt sinänsä koe että olisin ollut surullinen että sitä vuosipäivää ei päästy viettämään mutta sain itseni kiinni nostalgisoimasta vähän yhtä sun toista. Mutta se kuulunee asiaan. Eikös siihen asioiden suremiseen kuulu se että se eka vuosi ja ekojen asioiden kokeminen tekee kipeää? Ja itseasiassa oon aika paljon muutaman viime viikon aikana sitä miettinytkin että nämä ekat kerrat tulee olemaan mulle vaikeita. Kun ei vielä oikein tiedä että millaiseksi kaikki muodostuu. On hirveästi perinteitä ja traditioita, joista en oikein tiedä että mitä säilyttäisi ja pitäisi ja mitä ei. Mitkä on itselle tärkeitä? Onneksi mulla on kaikki aika maailmassa selvittää näitä juttuja mutta kipua, luopumista ja surua on varmasti vielä edessä koko loppuvuodelle. Musta se on ihan hyvä juttu pystyä myöntämään.

Ps. Pääsykokeet oli viime perjantaina. Jäi tosi hyvä olo ja mieli. Ja järjetön polte ja innostus. Huomenna selviää pääsenkö pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. APUA!!!!

torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Rutkutin pari viikkoa sitten etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Samassa jamassa ryvetään vieläkin, mutta aion edelleen sitkeästi yrittää. Koska tiedän että näitä juttuja on varmaan hyvä lukea itsekin joskus myöhäisemmässä vaiheessa elämää.

Toukokuu hyppäsi elettäväksi jostain takavasemmalta. Ihanaa! Talvi ja alkukevät on tuntuneet pitkiltä ja olleet aika sitkeää purkkaa. Omaan mielialaan vaikuttaa keli niin älyttömän paljon, että pitkäksi venynyt talvi on kyllä hiertänyt älyttömästi. Mutta nyt! Toukokuu, aurinkoa ja valoa. Ainakin nyt just tänä aamuna.

Toukokuun myötä heräsin huomaamaan että erosta on jo aika pitkän aikaa. Tai toki tavallaan ei ole mutta toisaalta on. Se tuntui niin tuoreelta jutulta niin kauan, että tuntuu hassulta kun nyt tässä on jo konkreettisesti aikaa välissä oikeasti enemmän. Elämä on ollut niin järjettömän hektistä, jonkun verran ihan itse järjestetysti ja sitten jonkun verran arjesta johtuen, että näitä aikahyppyjä välillä tulee.

Oon viime kuukaudet humputellut melkolailla. Nähnyt ystäviä, juossut konserteissa ja teatterissa, syönyt ulkona varmaan enemmän kuin koskaan, kyläillyt lasten kanssa ja ilman. Tanssinut aamuun asti hulluna humalassa ja maannut sen jälkeen kaksi päivää sängyssä. Urheillut, urheillut ja urheillut. Tälläkin viikolla edessä on kaksi elokuvaa, baletti sekä ilta ystävien kanssa. Kaikki on tullut tarpeeseen ja on ollut superihanaa. Silti olen tosi iloinen kun esimerkiksi kesällä siintävä loma on vielä lähes tyhjä. Ja ylipäätään kalenteri selvästi rauhoittuu kun kesää kohti mennään.

Mietiskelin tuossa sellaista että kun jossain elämäntaitohommeleissa ja muissa välillä tuodaan esille sitä, että ihmisen pitäisi osata olla itsekseen ja yksin eron jälkeen. Että mitä sillä niinkuin käytännössä tarkoitetaan? Onko se suunnattu enemmän heille, jotka ovat hukanneet itsensä siihen kariutuneeseen parisuhteeseen? Eikö ihmisen pitäisi ihan lähtökohtaisesti osata olla yksin itsensä kanssa? Mikä siinä on vaikeaa? Ja jos se että ei osaa olla yksin johtuu siitä että on hukuttanut itsensä parisuhteeseen, niin eikö isompi ongelma ole juurikin se että noin on päässyt käymään, eikä se että ei osaisi olla yksin? Kirjoitin itsekin siitä miten musta on outoa olla yksin kotona, mutta se johtuu vaan tästä tilasta joka tässä ympärillä on. Mä en osaa käsitellä tätä tilaa, itseäni sinänsä osaan. Tosin. Nyt olen kyllä hoksannut tämän kämpän potentiaalin nimenomaan sillä, että tänne on ihana kutsua ihmisiä. Täällä on oikeasti tilaa vaikka millaiselle kokoonpanolle. Ja esimerkiksi kun tuossa muutama päivä sitten odottelin ystäviä tänne ja räntää satoi vaakatasossa, niin olin aika onnellinen että mun ei tarvinnut liikkua mihinkään.

Mutta yksinolemisesta vielä. Mulla ei ole oikein ollut sille tässä nyt edes aikaa. Tässä on kuitenkin lähestulkoon aina joku lapsista. Ja jos ei ole niin olen töissä tai sitten sumplinut jotain menoja. Koska nyt on ihan tosissaan ollut ihanaa nähdä ihmisiä. Sekä suunnitellusti että extemporena. Enkä ainakaan just nyt koe että mun pitäisi priorisoida millekään yksinololle yhtään mitään. Tykkään itsestäni ja tykkään omasta seurastani. Eikö se riitä? Onko pakko olla yksin itsensä kanssa, jos ei kuitenkaan sinänsä koe sille tarvetta?

No yksinoloa on tullut mietittyä toki sitten myös mahdollisten tulevien suhdekuvioiden vinkkelistä. Ja se varmaan onkin muuten se jota noissa elämäntaito-oppaissa ja muissa tarkoitetaan. Että löytäisi itsensä ennen seuraavia parisuhteita. Jos on päässyt itsensä hukkaamaan. Onneksi en ole. Mitään kovin vilkasta seuraelämää tuolla saralla ei ole tullut vietettyä, koska ei ole ollut sen suurempaa tarvetta tai halua. Jotain pientä kokeilua joo mutta ihan tuttujen tyyppien kanssa. Itseasiassa yllättyisitte jos tietäisitte että oikeastaan lähes kaikki mun tapailut, parisuhteet ja kaikki mikä mahtuu noiden väliin on tapahtuneet aina ihmisten kanssa jotka olen tuntenut jo entuudestaan. Vaikka tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kovasti sosiaalinen niin jostain syystä tuo on se jossa mä menen lukkoon. En osaa tutustua tai deittailla tyyppien kanssa, joita en tunne entuudestaan. Muutama kaverisuhde on tullut vuosien varrella sössittyä kun on oltu muutakin kuin kavereita, mutta näin jälkikäteen viisasteltuna, ne olisi sössiintyneet jostain toisesta syystä muutenkin. Sen verran tässä on menneinä kuukausina tullut kuitenkin huomattua että sinkkuelämässä ja sen epämääräisissä säännöissä ei ole mikään vuosien varrella muuttunut.

Yksi, ehkä se kaikista vaikeinkin asia, tässä uudessa elämäntilanteessa on raha. Yhden ihmisen palkan pitäisi yhtäkkiä riittää lähes samalla tavalla kuin ennenkin ja vaikka toki yhteiskuntamme vähän koppaakin meitä yh-käsitteen omaavia, niin faktahan on se että ei ne kohteet joihin sitä rahaa eniten menee muutu miksikään. Yhtäkkiä vaan täytyy olla sumplimassa ja ennakoimassa tarkemmin. Oon muutamia unettomia öitä viettänyt asian tiimoilta ja tämä on kyllä ehdottomasti se hankalin kohde luottaa että elämä kantaa. Että kyllä me selvitään ja mitään pahaa ei tapahdu. Edelleen saan laitettua rahaa säästöön ja ruokaa on kaapit täynnä ja lapsilla sitä mitä tarvitsevat. Mutta silti, tämä on tosi iso peikko ja pelko omien korvien välissä. En muista että tämä olisi aiemmin pelottanut näin paljon. Ehkä ikä on tehnyt temppunsa. Sekä se, että vielä ei ole tässä tullut eteen sellaisia tilanteita joissa oikeasti olisi joutunut miettimään että mikä tästä olisi se ulospääsy. Niitä vaan vasta maalailee mielessä. Ja toki tässä on nyt sekin että maksan yksin pienestä palkasta melkoisen kovaa vuokraa. Toisaalta, ajattelen ja haluankin ajatella naiivisti että raha on vain rahaa. Se on huono mittari asioille, joilla oikeasti on mulle merkitystä. Tästä voisi toki viritellä keskustelua siihen, että sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin se kummasti alkaa tuntumaan kaiken merkitykseltä. Mutta, sille tielle en nyt halua lähteä. Se ei ainakaan helpota tätä pääpeikkojen karkoitusta.

Että tällaisia mietteitä tälle aamulle. Mitäs teille kuuluu? Nyt minä yritän saada jotain murkinaa mahaani ja suunnata sitten salille hikoilemaan viimeisetkin krapulan ja hulluttelun rippeet pois. Vaikka en varsinaisesti vappua viettänytkään, niin Sinkkis ulkoilutti mua niin rankasti että toipuminen vaatii kyllä vähän kovempaa hikoilua tällä kertaa. Kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Sinkkis osoittautui varsinaiseksi my sistah from another mistahiksi, joten en valita! Mahtava reissu, huikea Pariisin Kevään keikka ja nauraminen on parasta!

Tämä viikko siis lomaillaan ja kelien puolestahan tämä näyttää nyt jopa siltä että pääsisi vihdoin upottamaan sormensa multaan ja tänäkin kesänä leikittäisiin omavaraista. Muistakaapa että tällä viikolla muuten starttaillaan vuoden parasta tapahtumaa, eli Euroviisuja ;)