torstai 20. heinäkuuta 2017

Viisitoista

Mjaha, se on vuosi taas vierähtänyt. Toka täyttää tänään viisitoista vuotta.

Kovin moni asia ei ole vuoden aikana muuttunut. Mikä on toisaalta hassua ja toisaalta taas näin vanhemman vinkkelistä hyvä. Tokan murrosikä on edennyt tasaisesti. Meillä ei tavarat lennä tai ovia paiskota ja ylipäätään kaveri on aika tasainen tapaus. Kasvanut on kyllä sitten fyysisesti ja muuttunut ulkoisesti.

Tokalla on oma kaveriporukkansa ja tuntuu että ei sillä lailla edes koe tarvitsevansa uusia kavereita. Nyt elokuussahan starttaa peruskoulun viimeinen luokka ja onkin mielenkiintoista nähdä että mitä sitten kun tiet eroavat vuoden päästä. Että kantaako ne ystävyys-suhteet ja syntyykö miten helposti uusia. Sinänsä itse jatko-opinnoista Tokalla ei ole vielä kovin selvää suuntaa. Lukioon ilmeisesti, koska ei yhtään tiedä mitä haluaisi isona tehdä. Saa vähän lisää jatko-aikaa miettiä. Mutta voihan se olla että tässä kuviot ja mieli vielä selkiytyy ja yhteishaun alkaessa Tokalla onkin joku suunta mietittynä.

Veljet ja perhe on edelleen Tokalle hurjan tärkeä juttu ja hänen kohdallaan sitä yrittää ehdottomasti muistaa ja tukea. Hänellä ei selvästi vielä ole mitään samanlaisia itsenäistymishaaveita kuin esimerkiksi Ekalla oli samanikäisenä. Ja mun puolesta Toka saakin olla kotikeskeinen niin pitkään kuin haluaa. Meillä ei tarvitse itsenäistyä ennenkuin siihen on itse valmis. Toki kannustetaan ja tuetaan mutta niiden omien siipien varaan ei tarvitse asettaa painoa kunnolla ennenkuin itsestä tuntuu että ne varmasti kantaa. Ja muutenkin, musta on upeaa että tyyppi tukeutuu perheeseen. Ja kokee perheen voimavaraksi.

Vaikka Tokalla ei ole vielä mitään haaveita omasta itsenäisestä elämästä, on hän ihan mahdottoman järkevä luonne. Siis ihailtavalla tavalla järkevä. Ja harkitseva. Sellainen jännä teini-ikään tyypillinen ajattelematon spontaanius tuntuu puuttuvan täysin. Ja mun on pakko myöntää että olen asiasta todella iloinen. Koska perheestä löytyy eräs toinen joka ei ihan hirveästi malta miettiä mutta ei mennä nyt siihen. Koska tämä on postaus Tokasta.

Toka kyllä edelleen saa mut halutessaan raivon partaalle. Mutta tuntuu että tyyppi on huomannut että muitakin keinoja saa ja kannattaa käyttää. Että itseasiassa muut keinot on paljon tehokkaampia. Pikkuhiljaa, varmasti sekä kasvun että kokemuksen myötä Tokalle on kehittynyt aika hyvä lukusilmä ihmisten suhteen. Sekä voimakas tunneäly. Toivottavasti ne seuraavat pojan mukana aina.

Tokaan pystyy luottamaan kuin kallioon ja hän myös pitää aina sen mitä lupaa. On kyllä kaveriporukassa yllytettävissäkin mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole äijjjissä mitään isompia pöllöilleet. Samat kaverit ovat kulkeneet mukana sieltä alakoulusta lähtien joten aika tuttuja tyyppejä ovat pääsääntöisesti.

Jos nyt jotain haastetta pojan kanssa on niin koulu. Se tekeminen ja suorittaminen on kuitenkin pojan itsensä hartioilla eli täältä takapiruna ei voi oikein kuin yrittää tsempata ja kannustaa. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla on olo että Toka ymmärtää ja tiedostaa että se koulu nyt on se juttu tässä elämänvaiheessa mikä on se mihin pitää panostaa. Toki motivaatio on välillä todella pahasti hukassa mutta uskon että nimenomaan se järkevä luonne tulee tässä sitten eduksi.

Toka on edelleen fyysisesti mun mielestä hirmu "lahjakas", jos nyt näin voi sanoa. Tarkoitan ehkä sitä että hänellä on hyvä kehonhallinta ja näkisinkin että jahka Toka löytää lajinsa, tulee urheilu olemaan aina vahvana tyypin elämässä. Todennäköisesti puhutaan yksilöjutuista, Toka on hyvä monessa joukkuelajissakin mutta ei itse niistä oikein tykkää. Harrastaa vieläkin parkouria mutta alkaa tuntumaan että sitä harrastetaan koska muutakaan ei olla keksitty tilalle. Mähän olen meillä vaatinut että lapsilla pitää olla jokin fyysinen harrastus ja niin kauan kun ei muuta keksi tilalle niin tuolla mennään.

Sen verran meilläkin teini-ikää ja sitä itsenäistymistä kuitenkin on Tokalla nähtävissä, että enää hän ei ehkä samalla tavalla halua tehdä mun kanssa kaksin juttuja. Vaan riittää että tehdään sitten kimpassa porukalla. Edelleen hän kuitenkin päivittäin hakeutuu mun lähelle ja haluaa että vähän halitaan tai ollaan lähekkäin. Monesti toteaa että "tulin silitettäväksi". Ja se on musta aivan ihanaa. En muista että olisin itse teini-ikäisenä halunnut omilta vanhemmilta samalla tavalla fyysistä läheisyyttä kuin nämä mun omat haluaa. Niitä on ihana halia ja pitää hyvänä ja vähän rapsutella kun menevät ohi! Moni mun kavereista onkin kommentoinut että on kiva nähdä kun noinkin isot lapset vielä haluaa sitä fyysistä läheisyyttä. Syliä ja haleja.

Tokalla on myös maailman ihanin hymy, jota hän onneksi vilauttelee usein. Sillä hymyllä murskataan vielä sydämiä. Onneksi hän ei ole ihan vielä täysin tietoinen viehätysvoimastaan, ei tarvitse äidin vielä murehtia isommin. Toka on myös onneksi/valitettavasti perinyt mun huumorintajun ja viljelee eritasoisia puujalkavitsejä jatkuvasti. Ja enitenhän niille nauraa Toka itse.

Hyvää syntymäpäivää siis meidän hymypojalle, upealle keskarille.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 3

Tikistetäänpäs vielä kolmas ehta kuulumispostaus tälle kuulle. Josko sitä sitten saisi pöydän tyhjäksi niidenkin osalta. Meille ei kuitenkaan ihan oikeasti kuulu mitään niin ihmeitä, ihan perusarkea. Mutta kun ei hetkeen kirjoita niin kertyyhän sitä kaikkea.

Kolmas on isänsä kanssa vähän reissun päällä ja kissut tuli meille hoitoon. Olipa ihana nähdä se pienen eläimen (siis kissojen, ei lapsien) riemu kun tulivat tuttuun paikkaan. Meidän kisut on olleet muutaman kerran vieraissa paikoissa hoidossa ja ovat olleet varsinaisina pullonharjoina ekat päivät. Oli niin kiva huomata että kylläpä vaan karvapallo muistaa, vaikka ei moneen kuukauteen täällä ole ollutkaan. Että tämä on ihan tuttu paikka. Puhumattakaan tietysti siitä miten kivaa meille muille on ollut kun talossa on taas eläimiä. Vaikka meillä lemmikkikuumeillaan jatkuvasti, ei olla kuitenkaan hankkimassa taloon nyt mitään karvatassuja. Haluan nimittäin että kissuille on täällä hoitopaikka aina kun sitä tarvitaan.

Kaupunkiviljelystä starttasi kolmas vuosi. Partsilla kasvaa ja kehittyy kahta eri tomaattia ja näköjään myös mansikkaa. Partsihan on meillä se, johon mun äiti kantaa joka vuosi kasvatettavat ja mä sitten vaan yritän pitää ne hengissä ja noh, kasvattaa. Viljelylaatikoissa kasvaa tänä vuonna raparperi, rosmariini, timjami, vahapapu, herne, kehäkukka, pari erilaista pinaattia, härkäpapu, palsternakka, neljää erilaista salaattia, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja valkosipulia. Nämä nyt ainakin ne mitä muistan, pikkasen karkasi mopo tuossa kylvövaiheessa nimittäin. Kun tämä kesäntapainen on ollut niin viileä niin ihan vielä en ole varma mitkä kaikki sieltä satoa antaa, mutta katsellaan sitä sitten tuossa. Ja ehtiihän tässä kylvämään vielä uusiksi jos joku ei millään lähde itämään. Edelleen mullan tonkiminen on aivan järjettömän terapeuttista ja olen alkanut haaveilemaan myös avomaaviljelystä. Katsellaan, katsellaan...

Vaikka me ei Kolmosen isän kanssa parisuhteessa ollakaan, vietetään kuitenkin todella paljon aikaa lasten kanssa yhdessä. Koska meillä on niin kivaa porukalla. Nyt lasten loma-aikana tämä on välillä vaatinut vähän järkkäilyjä, me vanhemmat kun ollaan kuitenkin osittain kesä töissä. Kaikista helpoin vaihtoehto tällä hetkellä on ollut se, että ollaan sitten myös yövytty koko porukka samassa osoitteessa. Vaikka meillä on lyhyt välimatka niin kyllä vaan kuulkaa kysyy lähteä alkuyöstä jonkun leffaillan päätteeksi samoamaan omaan himaan. Kun tietää että aamulla soi kello ja siinä menee hetki sitten kuitenkin rauhoittuessa unille. Ja kun täällä meidän neliöissä, sekä Kolmosen isän neliöissä on tilaa kaikille myös nukkua niin helpoimmalla ollaan menty.

Tämä järjestely on saanut mut jälleen haaveilemaan kommuuniasumisesta. Se olisi kyllä niin mun juttu. Miten kivaa olisi, että olisi se oma tila ja rauha mutta sitten myös se yhteisö siinä samoissa neliöissä. Ehkä vähän omaa pihaakin jossa voisi porukalla olla ja syödä ja mitä nyt haluaakaan. Mä en edes pidä itseäni mitenkään maailman sosiaalisimpana ihmisenä mutta kaikista kotoisimmalta tuntuu kun katon alla on muitakin. Tosin kyllä sillä rajoitteella, että mulla on se omakin tila johon pääsen sulkeutumaan. Ja tuossa kun taas mietiskelin mistä riivin rahat kasaan kun kaikki laskut kasaantuu taas yhdelle kuukaudelle, niin en kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä että miten näitä kommuuniratkaisuja ei tässä maassa ole enempää. Kun pelkkä asuminen on niin älyttömän kallista. Ja kaikista paras skenaario tässä olisi se, että lapsilla olisi aina seuraa, lapsenvahtiminen onnistuisi ristiin jne jne.

Ja koska elämäni mullistuu opiskeluiden myötä melkolailla, on koulujutuista pakko jauhaa tässäkin postauksessa. Jätin tällä kertaa tänne vimoiseksi niin on helppo skipata jos ei kiinnosta. Sain kun sainkin sen opintovapaan joten ei tarvinnut irtisanoutua. Otin kyllä sillälailla varman päälle että hain sitä vain ensialkuun syyslukukaudeksi. Koska mitä jos tämä onkin maailman suurin virhe jonka olen tekemässä? Tuskin on mutta pakko oli jättää pieni pelivara. Varsinkin kun ei ole pakko pitää opintovapaata putkeen vaan sen voi hakea pätkissä.

Työyhteisö nyt siis tietää mitä on tapahtumassa. Ja vastaanotto on ollut kieltämättä mielenkiintoista. Pääsääntöisesti tosi kannustavaa ja positiivista. Mutta paljon kyselyitä tämä on herättänyt. Eritoten mikä susta sitten tulee ja mitä sä sitten teet tuntuu olevan se suosituin. Ja tässä kyllä jotenkin huomaa tämän Suomen koulukeskeisyyden. Mun tuleva titteli nimittäin on sellainen, että se skaala mitä voin tehdä, on melkoisen laaja. Ja se viehättää mua aivan älyttömästi! Musta on ihan mahtavaa että se mitä voin tehdä, vaatii melkeinpä useamman minuutin monologin kuin selittyisi vain yhdellä lauseella. Ja tämä tuntuu kyllä olevan tosi vaikeaa toisten ymmärtää. Suomessa kun edelleen valmistutaan niin että sun titteli jo kertoo sen mitä teet.

Tokihan mä nyt tiesin että kysymyksiä ja ihmettelyjä tulee. Mun kouluunhakeutumisesta kun tiesi työpaikalla vain kourallinen ihmisiä. Ja esimiehellekin kerroin vasta sitten kun pääsykokeet oli ohi, puolitoista viikkoa ennen kuin kävin sitten kertomassa että olen päässyt kouluun. Mutta ihan oikeasti se on yllättänyt että ihmiset haluaa niin tarkkaan tietää _mitä_ mä sitten teen kun olen valmistunut. En mä tiedä! Mitä sillä on edes väliä? Kyllä mulla on vahva luotto siihen että se oma polku selviää sitten opintojen aikana. Toki on tietyt jutut mitkä mua on ajanut että olen alunperin edes hakeutunut tuonne kouluun, mutta ei mulla tietenkään nyt mitenkään täysin selvät suunnitelmat ole tulevan työuran suhteen. Ja se mua just viehättääkin ihan älyttömästi. Että ei tarvitsekaan tietää. Tosin täytyy antaa nykyisille työkavereille senverran armoa että kun tämä nykyinen duuni on just sellaista, jossa titteli jo kertoo mitä sä teet. Niin onhan se nyt ehkä hämmentävää että toisinkin voi olla.

Noniin kello on reilut yksitoista aamupäivällä ja mä sain tässä kirjoittamisen ohella juuri aamupalan syötyä. Ja nyt pitäisi alkaa perehtymään aikuiskoulutustuen hakemiseen. Eikö se raha vaan voisi jotenkin lopahtaa mun tilille? Inhoan hakemis- ja paperirumbaa! Mutta nämä kiireettömät arkivapaat on kyllä ihania ja toivon että myöhäisiä aamuja olisi luvassa koulunkin aikana. Tämmöiset hetkittäiset fredagsmysit kyllä lataa. Varsinkin jos olet valvonut melkein aamuneljään ennenkuin uni tuli. Yövuorot, teitä ei varsinaisesti tule ikävä!

Taidan kuitenkin vielä hetkisen paneutua The Weekndin tuotantoon. Lauantaina nimittäin ollaan Pride-kulkueen lisäksi aivan High for this!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Fuck yeah!

Vuosi sitten oli näin.

Tänä vuonna sen sijaan...








MÄ NIMITTÄIN PÄÄSIN KOULUUN!!!!!!!!!!

Olen aivan käsittämättömän onnellinen. Vähän on sellainen voi helvetin helvetti. Mutta ajattelin nyt kuitenkin tässä lillua ja hillua siinä ilossa että nyt mulla on joku mahdollisuus lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelottaa. Mutta nyt hypätään.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 1

Irtoaisikohan saikkupäivän ratoksi vähän kuulumisia? Laitoin vielä tuollalailla kivasti täkyn otsikkoon lähinnä itselleni, jotta tulisi mahdollisimman pian kirjoitettua lisää kuulumisia.

Taas on aikahypähdelty ja 2/3 lapsista on jo lomalla. Ekalla starttasi kesäloma itseasiassa jo reilu kolme viikkoa sitten ja Tokalla nyt sitten lauantaina. Kolmas päiväkoteilee vielä pari viikkoa ja jää sitten muistaakseni seitsemän viikon kesälomalle. Vai olikohan jopa kahdeksan? Eikä sinne omaankaan lomaan nyt enää niin mahdottomia aikoja onneksi ole.

En muista olenko kertonut että Kolmosella vaihtui tässä kevään aikana päiväkoti? Me järkeiltiin vaihtoa vasta tuonne syksylle, sillä ajatuksella että jos mä pääsen kouluun niin meillä ei enää ole oikeutta eikä tarvetta vuorohoidolle. Päiväkodin puolelta kuitenkin neuvottelivat hakuprosessin aloituksen jo tuohon keväälle, koska vuorohoitoon on aivan jäätävä tunku. Ja meillä sen tarve oli aika vähäistä tässä kevään aikana, siitäkin huolimatta että eletään kahden kodin arkea. Mä en itseasiassa edes tajua että mikä logiikka tuossa nyt on että noita vuorohoitoa tarjoavia päiväkoteja on lopetettu Helsingissä useampi ja sitten nuo jäljelle jäävät pursuaa lapsia eikä kaikille vuorohoitoa tarvitseville edes pystytä tarjoamaan hoitopaikkaa. Mutta kai tämänkin osaisi joku käyriä tulkitseva byrokraatti selittää.

Takaisin päiväkodin vaihtoon. Kun homma lähti rullaamaan niin kaikki tapahtui itseasiassa tosi nopeasti. Ja kävi niin ihanasti että saatiin paikka kaikista lähimmästä päiväkodista. Jossa tulee olemaan sitten tulevaisuudessa myös Kolmosen eskari. Ja vaikka tämä hoidonvaihto oli tosi jännä juttu ja osui tietenkin justiinsa siihen saumaan, kun Kolmosen isä muutti toiseen kotiin, on kaikki sujunut enemmän kuin hyvin. Enkä voi riittävästi painottaa millainen lottovoitto tuo uusi päiväkoti on ollut. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuli olo että nyt, nyt ollaan rautaisten ammattilaisten ympäröimänä. En ole koskaan, en oman työni kautta tai nyt sitten vanhempana, törmännyt yhtä ammattitaitoisiin varhaiskasvattajiin. Ja miten onnekkaita me ollaan että just meidän lapsi saa viettää päivänsä juuri tuolla. Ei ole ollut kertaakaan epävarma olo mistään päivähoitoon liittyvästä. Ja mikä tärkeintä, Kolmas itse viihtyy. Hän itseasiassa sujahti mukaan ryhmään samantien ja löysi heti ensimmäisenä päivänä ryhmästä ystävän itselleen. Joka on edelleen se tärkein kaveri. Kolmas oli edellisessä päiväkodissa miltei kaksi vuotta, mutta hän ei kertaakaan ollut siellä yhtä vapautunut ja "kotonaan" kuin on tuolla uudessa päiväkodissa. Hän ei kertaakaan suhtautunut vanhassa hoitopaikassa aikuisiin yhtä vapautuneesti tai päässyt muodostamaan kaverisuhteita. Paljon johtuu varmastikin ihan siitä, että vuorohoito on niin erilaista ja ovi käy lähes koko ajan kun lapsia tulee ja menee. Mutta paljon on kiinni varmasti myös hoitajien ammattitaidosta. Ja tässä on nyt näkynyt valitettavasti räikeä ero päivähoidon vaihtumisen myötä. Mutta, me olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä nykytilanteeseen!

Toka starttailee syksyllä sitten viimeistä vuottaan peruskoulussa. En kestä. Aikanaan alkavasta lukuvuodesta tulee siis suht rankahko koska se on nyt se viimeinen. Toka kyllä sinänsä tietää ja ymmärtää että ysillä pitää jaksaa panostaa ja itseasiassa onneksi sisäisti aika hyvin että homma kannatti aloittaa jo kasilla. Ettei jää sinne vikalle vuodelle liikaa töitä. Mutta, Tokalla ei ole hajuakaan mitä haluaisi peruskoulun päätyttyä. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto on lukio, jotta saa lisää miettimisaikaa. En kyllä sinänsä näe Tokalle mitään kovin akateemista tulevaisuutta, tyyppi kun tykkää enempi tehdä. Mutta ehdottomasti puollan kyllä tuota kolmen vuoden lisäaikaa. En muista onko sitäkään tullut täällä kerrottua, mutta Ekahan on hieman katunut tuota omaa toisen asteen opinahjoaan. Sinänsä kyllä tykkää ja on kiinnostunut, mutta ehkä sitä varsinaista oppimista on Ekan makuun vähän liian vähän. Kaipaisi enemmän haasteita. Ennenkaikkea on tosi harmillista että hän itse kokee että teki vääriä valintoja. Muakin on harmittanut että en itse pontevammin pitänyt päätäni Ekan valintojen kanssa, vaikka tiesin että tyyppi ei itse vaan tiedä eikä ole valmis tekemään noin isoja ratkaisuja. Olisi vaan pitänyt pitää se oma pää vanhempana ja tuuppia tyyppi sinne, minkä mä näin oikeaksi ratkaisuksi. Joka todennäköisesti olisikin sitä ollut.
Yritin kannustaa tässä keväällä hakemaan yhteishaussa uudestaan, mutta ei Eka halunnut. Minkä kyllä kanssa ymmärrän täysin, vuosi opintoja tuon ikäisenä on pitkä aika. Tuntuu varmasti turhauttavalta heittää se vuosi hukkaan. Eikä ne Ekan tulevaisuuden ammatilliset haaveet nyt tuohon nykyiseen kouluun varsinaisesti kaadu mutta toki motivaation kannalta voi olla vähän hankalaa. Isoin osa opinnoista kun on vielä edessä. Harmittaa että Eka toistaa äitinsä virheitä. Tokan kanssa en tule vanhempana tekemään samaa mokaa.

Ekalla oli tässä keväällä ihan ensimmäinen työharjoittelu opintojen puitteissa. Hyvin meni, joskin homma oli kundin mielestä vähän yksitoikkoista ja olisi selvästi kaivannut lisää haasteita jakson aikana. Haastatin tyyppiä melko lailla sekä jakson aikana että jakson jälkeen kokonaisuudesta, koska mäkin ohjaan omassa duunissa paljon opiskelijoita. Tykkään siitä hommasta ja suhtaudun aina niin että opiskelija voi olla tuleva kollega. Ja mitä hedelmällisempi työharjoittelu ja mitä enempi siihen ohjaamiseen panostaa, sen vaivattomampaa on aikanaan töihin perehdyttäminen. Toki jonkin verran vastuuta on opiskelijalla itselläänkin mutta järjettömän isossa roolissa on myös se, millainen ja ennenkaikkea miten motivoitunut ohjaaja on.

Muuten Eka lömpsyttelee tasaisesti menemään elämässä. Tyyppihän on muutenkin hirmu hyvä lukemaan erilaisia sosiaalisia tilanteita mutta nyt tuntuu että ehkä se pahin teinivaihe on hänen kanssaan eletty. Ei se koskaan mikään kovin paha edes ollut mutta tuntuu että joku tietyntyyppinen aikuistuminen on tapahtunut. Jos vaikka vertaan Ekaa ja Tokaa keskenään. Mitä ei tietenkään ikinä pitäisi tehdä vaan kun teen.

No mitäs mulle sitten kuuluu? Kaikkea ja ei mitään. Mulla on ollut kova liikkainto nyt viime kesästä lähtien ja erityisesti tämän kevään aikana liikkuminen on tuntunut erityisen rakkaalta. Itseasiassa se on ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle ihan elinehto. Kulunut kevät on ollut tosi antoisa mutta toki myös hurjan rankka. Ja tämä päälle iskenyt flunssa taisi nyt olla mun elimistöltä sellainen nyt huilitaan-huikkaus. Nytkään ei meinaa kyllä jotenkin yhtään malttaa asettua. Saan itseni koko ajan pohtimasta että jos kävisi vaikka lenkillä. Mikä onkin varmaan tosi fiksua siinä vaiheessa kun kurkku on niin kipeä ettei saa nielastua ilman että samalla nousee kyyneleet silmiin.

Paljon kaikkea kivaa on ollut mutta sitten myös kipeää ajatustyötä. Mitkä pitää vaan.. noh, ajatella pois. Eilen olisi ollut mun ja Kolmosen isän vuosipäivä. Joka kirpaisi yllättävän paljon. En nyt sinänsä koe että olisin ollut surullinen että sitä vuosipäivää ei päästy viettämään mutta sain itseni kiinni nostalgisoimasta vähän yhtä sun toista. Mutta se kuulunee asiaan. Eikös siihen asioiden suremiseen kuulu se että se eka vuosi ja ekojen asioiden kokeminen tekee kipeää? Ja itseasiassa oon aika paljon muutaman viime viikon aikana sitä miettinytkin että nämä ekat kerrat tulee olemaan mulle vaikeita. Kun ei vielä oikein tiedä että millaiseksi kaikki muodostuu. On hirveästi perinteitä ja traditioita, joista en oikein tiedä että mitä säilyttäisi ja pitäisi ja mitä ei. Mitkä on itselle tärkeitä? Onneksi mulla on kaikki aika maailmassa selvittää näitä juttuja mutta kipua, luopumista ja surua on varmasti vielä edessä koko loppuvuodelle. Musta se on ihan hyvä juttu pystyä myöntämään.

Ps. Pääsykokeet oli viime perjantaina. Jäi tosi hyvä olo ja mieli. Ja järjetön polte ja innostus. Huomenna selviää pääsenkö pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. APUA!!!!

torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Rutkutin pari viikkoa sitten etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Samassa jamassa ryvetään vieläkin, mutta aion edelleen sitkeästi yrittää. Koska tiedän että näitä juttuja on varmaan hyvä lukea itsekin joskus myöhäisemmässä vaiheessa elämää.

Toukokuu hyppäsi elettäväksi jostain takavasemmalta. Ihanaa! Talvi ja alkukevät on tuntuneet pitkiltä ja olleet aika sitkeää purkkaa. Omaan mielialaan vaikuttaa keli niin älyttömän paljon, että pitkäksi venynyt talvi on kyllä hiertänyt älyttömästi. Mutta nyt! Toukokuu, aurinkoa ja valoa. Ainakin nyt just tänä aamuna.

Toukokuun myötä heräsin huomaamaan että erosta on jo aika pitkän aikaa. Tai toki tavallaan ei ole mutta toisaalta on. Se tuntui niin tuoreelta jutulta niin kauan, että tuntuu hassulta kun nyt tässä on jo konkreettisesti aikaa välissä oikeasti enemmän. Elämä on ollut niin järjettömän hektistä, jonkun verran ihan itse järjestetysti ja sitten jonkun verran arjesta johtuen, että näitä aikahyppyjä välillä tulee.

Oon viime kuukaudet humputellut melkolailla. Nähnyt ystäviä, juossut konserteissa ja teatterissa, syönyt ulkona varmaan enemmän kuin koskaan, kyläillyt lasten kanssa ja ilman. Tanssinut aamuun asti hulluna humalassa ja maannut sen jälkeen kaksi päivää sängyssä. Urheillut, urheillut ja urheillut. Tälläkin viikolla edessä on kaksi elokuvaa, baletti sekä ilta ystävien kanssa. Kaikki on tullut tarpeeseen ja on ollut superihanaa. Silti olen tosi iloinen kun esimerkiksi kesällä siintävä loma on vielä lähes tyhjä. Ja ylipäätään kalenteri selvästi rauhoittuu kun kesää kohti mennään.

Mietiskelin tuossa sellaista että kun jossain elämäntaitohommeleissa ja muissa välillä tuodaan esille sitä, että ihmisen pitäisi osata olla itsekseen ja yksin eron jälkeen. Että mitä sillä niinkuin käytännössä tarkoitetaan? Onko se suunnattu enemmän heille, jotka ovat hukanneet itsensä siihen kariutuneeseen parisuhteeseen? Eikö ihmisen pitäisi ihan lähtökohtaisesti osata olla yksin itsensä kanssa? Mikä siinä on vaikeaa? Ja jos se että ei osaa olla yksin johtuu siitä että on hukuttanut itsensä parisuhteeseen, niin eikö isompi ongelma ole juurikin se että noin on päässyt käymään, eikä se että ei osaisi olla yksin? Kirjoitin itsekin siitä miten musta on outoa olla yksin kotona, mutta se johtuu vaan tästä tilasta joka tässä ympärillä on. Mä en osaa käsitellä tätä tilaa, itseäni sinänsä osaan. Tosin. Nyt olen kyllä hoksannut tämän kämpän potentiaalin nimenomaan sillä, että tänne on ihana kutsua ihmisiä. Täällä on oikeasti tilaa vaikka millaiselle kokoonpanolle. Ja esimerkiksi kun tuossa muutama päivä sitten odottelin ystäviä tänne ja räntää satoi vaakatasossa, niin olin aika onnellinen että mun ei tarvinnut liikkua mihinkään.

Mutta yksinolemisesta vielä. Mulla ei ole oikein ollut sille tässä nyt edes aikaa. Tässä on kuitenkin lähestulkoon aina joku lapsista. Ja jos ei ole niin olen töissä tai sitten sumplinut jotain menoja. Koska nyt on ihan tosissaan ollut ihanaa nähdä ihmisiä. Sekä suunnitellusti että extemporena. Enkä ainakaan just nyt koe että mun pitäisi priorisoida millekään yksinololle yhtään mitään. Tykkään itsestäni ja tykkään omasta seurastani. Eikö se riitä? Onko pakko olla yksin itsensä kanssa, jos ei kuitenkaan sinänsä koe sille tarvetta?

No yksinoloa on tullut mietittyä toki sitten myös mahdollisten tulevien suhdekuvioiden vinkkelistä. Ja se varmaan onkin muuten se jota noissa elämäntaito-oppaissa ja muissa tarkoitetaan. Että löytäisi itsensä ennen seuraavia parisuhteita. Jos on päässyt itsensä hukkaamaan. Onneksi en ole. Mitään kovin vilkasta seuraelämää tuolla saralla ei ole tullut vietettyä, koska ei ole ollut sen suurempaa tarvetta tai halua. Jotain pientä kokeilua joo mutta ihan tuttujen tyyppien kanssa. Itseasiassa yllättyisitte jos tietäisitte että oikeastaan lähes kaikki mun tapailut, parisuhteet ja kaikki mikä mahtuu noiden väliin on tapahtuneet aina ihmisten kanssa jotka olen tuntenut jo entuudestaan. Vaikka tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kovasti sosiaalinen niin jostain syystä tuo on se jossa mä menen lukkoon. En osaa tutustua tai deittailla tyyppien kanssa, joita en tunne entuudestaan. Muutama kaverisuhde on tullut vuosien varrella sössittyä kun on oltu muutakin kuin kavereita, mutta näin jälkikäteen viisasteltuna, ne olisi sössiintyneet jostain toisesta syystä muutenkin. Sen verran tässä on menneinä kuukausina tullut kuitenkin huomattua että sinkkuelämässä ja sen epämääräisissä säännöissä ei ole mikään vuosien varrella muuttunut.

Yksi, ehkä se kaikista vaikeinkin asia, tässä uudessa elämäntilanteessa on raha. Yhden ihmisen palkan pitäisi yhtäkkiä riittää lähes samalla tavalla kuin ennenkin ja vaikka toki yhteiskuntamme vähän koppaakin meitä yh-käsitteen omaavia, niin faktahan on se että ei ne kohteet joihin sitä rahaa eniten menee muutu miksikään. Yhtäkkiä vaan täytyy olla sumplimassa ja ennakoimassa tarkemmin. Oon muutamia unettomia öitä viettänyt asian tiimoilta ja tämä on kyllä ehdottomasti se hankalin kohde luottaa että elämä kantaa. Että kyllä me selvitään ja mitään pahaa ei tapahdu. Edelleen saan laitettua rahaa säästöön ja ruokaa on kaapit täynnä ja lapsilla sitä mitä tarvitsevat. Mutta silti, tämä on tosi iso peikko ja pelko omien korvien välissä. En muista että tämä olisi aiemmin pelottanut näin paljon. Ehkä ikä on tehnyt temppunsa. Sekä se, että vielä ei ole tässä tullut eteen sellaisia tilanteita joissa oikeasti olisi joutunut miettimään että mikä tästä olisi se ulospääsy. Niitä vaan vasta maalailee mielessä. Ja toki tässä on nyt sekin että maksan yksin pienestä palkasta melkoisen kovaa vuokraa. Toisaalta, ajattelen ja haluankin ajatella naiivisti että raha on vain rahaa. Se on huono mittari asioille, joilla oikeasti on mulle merkitystä. Tästä voisi toki viritellä keskustelua siihen, että sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin se kummasti alkaa tuntumaan kaiken merkitykseltä. Mutta, sille tielle en nyt halua lähteä. Se ei ainakaan helpota tätä pääpeikkojen karkoitusta.

Että tällaisia mietteitä tälle aamulle. Mitäs teille kuuluu? Nyt minä yritän saada jotain murkinaa mahaani ja suunnata sitten salille hikoilemaan viimeisetkin krapulan ja hulluttelun rippeet pois. Vaikka en varsinaisesti vappua viettänytkään, niin Sinkkis ulkoilutti mua niin rankasti että toipuminen vaatii kyllä vähän kovempaa hikoilua tällä kertaa. Kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Sinkkis osoittautui varsinaiseksi my sistah from another mistahiksi, joten en valita! Mahtava reissu, huikea Pariisin Kevään keikka ja nauraminen on parasta!

Tämä viikko siis lomaillaan ja kelien puolestahan tämä näyttää nyt jopa siltä että pääsisi vihdoin upottamaan sormensa multaan ja tänäkin kesänä leikittäisiin omavaraista. Muistakaapa että tällä viikolla muuten starttaillaan vuoden parasta tapahtumaa, eli Euroviisuja ;) 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Lukuhaaste: Sinun tähtesi

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia



Mähän olen muutaman vuoden ajan rakastanut lukea sekä fiktiivistä että faktaan pohjautuvaa tarinaa Albert Edelfeltistä ja hänen aikalaisistaan. Olen seonnut totaalisesti esimerkiksi Anna Kortelaisen Virginiestä sekä Raija Orasen Acktésta. Olin lähes satavarma että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi olisi myös ihan mun kirja. Noh. Tämä oli minusta ihan huono. Tai no ei nyt ihan mutta melko. Huonoin Edelfeltistä kirjoitettu teos jonka olen lukenut. Ehkä peilasin liikaa niihin jotka olin lukenut aiemmin ja tätä olisi pitänyt tarkastella vain omana teoksenaan. Hiidensalon hengentuotteena. Mutta kun en osaa! Odotin luonnollisesti jotain samantyyppistä kuin aiemmat lukemani. Omaa tarinaa toki, mutta siitä samasta ihmisestä. Nyt tuntui että pääosassa oli joku ihan vieras, joku täysin tuntematon. Joku muu kuin se Edelfelt jonka minä tiedän. Ja tunnen.

Kirjan päähenkilönä on siis maalari Albert Edelfelt, joka on huikea maalari ja kansainvälisesti yksi tunnetuimpia taiteilijoitamme. Ja mä haluaisin osata maalata. Tai edes piirtää. Siksi tämä kirja haasteen tähän kohtaan. Juuri kun huutelin että tämän vuoden lukuhaasteeseen valkkaan vaan kirjoja, jotka on oikeasti hyviä, niin mokasin.

Nyt kun luin nuo kirjoittamani pari kappaletta niin sanottakoon kuitenkin vielä että en mä tätä vihannut tai inhonnut. Ehkä kuitenkin vähän tykkäsin. Mutta en rakastanut. Ja se tuntui pettymykseltä. Odotin nimittäin tätä lukukokemuksena todella paljon. Kesti pitkään ennenkuin edes sain tämän kirjastosta. Ja aina jos ihastus meinasi lähteä syventymään, niin sitten aina jokin töksähti vastaan.

No mikä tässä nyt sitten niin isosti tökki? Hahmot oli mun mielestä epäuskottavia eivätkä he istuneet aikaansa. Pohdinnat tulevaisuuden roboteista ja teollisuuden kehittymisestä sai mut pyörittelemään silmiä. Hahmojen väliset keskustelut tuntuivat kehitetyiltä. Lisäksi miljööt, niin Pariisissa, Helsingissä kuin Haikossakin ei piirtyneet riittävän aidosti tarinasta.
Uskon että taiteilijat tarvitsevat tietynlaista hulluutta ilmaistaakseen itseään ja saadakseen aikaan taidetta. Mutta tässä sitä ei mun mielestä jotenkin tavoitettu. Edelfeltin hahmon lisäksi olin todella pettynyt Aino Acktén hahmoon. Ainohan on ollut aikansa diiva, joka on ollut melkoinen draamailija lavan ulkopuolellakin. Tässä kirjassa Aino vaikutti lähinnä pikkutytöltä. Lisäksi Edelfeltin mallina toiminut Virginie oli mukana mun mielestä aivan epäjohdonmukaisessa kohdassa.

Löydän tästä kirjasta niin vähän hyvää että en osaa tästä edes tämän pidemmälti kirjoittaa. Uskon että vika oli nyt tällä kertaa ennenkaikkea lukijassa. Tämä ei vain ollut mun palani kakkua.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mitä haluan sanoa?

Mä olen varmaan jokainen päivä kirjoittanut luonnoksiin jotain. Mikään ei kuitenkaan valmistu. Ei julkaisukuntoon asti. Mulla ei ole kirjoituslukko mutta selvästi nyt jotenkin on lukko sen suhteen, että mitä kirjoittaisin. Tai pikemminkin, mitä voin kirjoittaa? Koitankin nyt jollain yleisellä liibalaaballa saada sitä lukkoa poistumaan. Tai edes selkiytymään. Yllättävän monesta asiasta on jopa olo että mitäpä minä tästä nyt oikeasti edes tietäisin, parempi olla ihan hiljaa vaan. Ja sinne jää sitten luonnoksiin roikkumaan. Mitä ihmettä?

Pääsykokeisiin on tullut luettua vaihtelevasti. Ja niihin lukemisesta heti pari sanaa. Materiaali, joka täytyy lukea, on käytännössä vain artikkeleita. Oon joka toinen hetki aivan innoissani että joojoojoo tämä on niin mun juttu ja todella mielenkiintoista! Ja sitten joka toinen hetki että voi vittu mitä paskaa ja pakkopullaa! Lisäksi kun on kyse artikkeleista (joista toki osa perustuu tutkittuun tietoon) niin väkisinkin välillä hakkaa otsalohkossa että nyt opiskellaan vain yksittäisen ihmisen mielipiteitä. Luetut lauseet on välillä niin mielipidepohjaisia ja se mielipide osuu paikoin aika kauas omastani. Välillä jopa vähän ärsyttää että pääsykokeisiin on valittu tämä materiaali. Varsinkin jos kysymykset on samantyyppisiä kuin viime vuoden pääsykokeissa eli tyyliin "artikkelissa x kirjoittaja y kertoi että z. Oliko tämä a, b vai c". Ihan sama, se oli ihan väärässä koko tyyppi! Noniin, nöyrä asenne, missä luuraat? On siellä oikeasti paljon tosi hyvääkin tekstiä. Hassua on ollut myös huomata että muistan yllättävän paljon juttuja viime vuoden pääsykoematskuista.

Mulla on kohta taas loma, joka on kyllä ajatuksena melkoinen voimavara ja eteenpäin tyrkkijä tällä hetkellä. Kovasti huvittaisi karata johonkin, jossa kevät olisi jo vähän pidemmällä mutta vähintään yhtä paljon haluan vaan olla kotona. Lukea, löhötä ja liikata. Ja syödä, voi jösses miten tykkään syömishommeleista tällä hetkellä. Viettäisin helposti kaikki vapaapäivät keittiössä vaan kokaten, kokaten ja kokaten. Lomista puheenollen, mun tekisi itseasiassa mieli lopsauttaa kaikki lomat ja ylityöt ja kaikki pois tässä kevään/kesän aikana mutta en taida uskaltaa. Kun ei se kouluun pääsy vielä ole varmaa. Plus veikkaan että alkaisi esimiehet pikkasen ihmettelemään jos nakuttelisi kaikki käytettävissä olevat lomat pois jo ennenkuin vuosi on puolessa välissä.

Kohta alkaa onneksi vuoden paras kuukausi eli toukokuu. Koska on Euroviisut! Ja kyllä, olen ottanut töistä jo vapaaksi finaalista seuraavan päivän. Joka sattuu sopivasti olemaan äitienpäivä. Ihan kaikkien maiden ehdokkaita en todellakaan ole nähnyt, mutta omaa ykkössijaa pitää tällä hetkellä kyllä Ruotsi. Itse biisihän nyt ei ole renkutusta ihmeellisempi, mutta jää kivasti kyllä soimaan päähän plus ei voi kyllä kuin ihailla miten yksinkertaisesta on saatu aikaan taas tosi näyttävä lava-show. Jokatapauksessa, ihanaa kun kohta tätä huttua taas saa fiilistellä.

Mitähän muuta?

Joskus aikaisemmin, vuosia sitten kirjoitin että meidän kodissa makkari ja eritoten sänky on mun suosikkipaikka. Sama homma on edelleen ja oikeastaan entistä korostetummin. Mun sänky on paikka jossa luen, syön, hoidan asioita, juon aamukahvit, teen kaikkea. Toki nukunkin siellä mutta tuntuu että tällä hetkellä sänky on mulle tärkeä ihan muiden syiden, kuin nukkumisen takia. Ja itseasiassa musta tuntuu siltä että en voisi ketä tahansa edes päästää mun sänkyyn. Koska se on mulle niin tärkeä paikka. Turvasatama ja tuulensuoja. Mikään muu paikka kodissa ei tunnu samalla tavalla kodilta.

Mä olen hieman mieli solmussa meidän asumisen suhteen. Mä olen siis lasten kanssa samassa kodissa jossa on asuttu se kolmisen vuotta(ko?). Se on ihana ja se on koti mutta ei kuitenkaan Koti. Tai ainakaan se ei tunnu siltä nyt. Ehkä se on ihan normaalia? Kuitenkin, tuntuu että olen sen oman pesäni tehnyt sinne omaan makkariini ja kämpän muut tilat on "välttämätön paha". Neliöiden määrä ahdistaa entistä enemmän. Musta tuntuu jotenkin että en hallitse kokonaisuutta, kun sitä lääniä on niin paljon. Kuitenkaan muutto ei houkuta tällä hetkellä sitten tasan yhtään. Ja ihan kamalasti pienempään ei kai kannata muuttaa koska se ei olisi taloudellisesti kovin suuresti halvempi ratkaisu ja koska en halua riistää teineiltä omia huoneita. Kuitenkin olisi niin ihanaa että kotiin tultaessa tuntuisi siltä että tulisi kotiin. Tällä hetkellä tuntuu että lasten läsnäolo tekee sen kodin. Mutta kun olen yksin... en oikein tiedä että miten siellä pitäisi olla? Mitä voin tehdä? Joten hautaudun sinne omaan sänkyyni. Ja makkariin, jonka neliöt hallitsen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Sekaisin Lovesta

4. Kirja lisää hyvinvointiasi


Luin tämän kirjan tuossa vuodenvaihteessa keskellä omaa eroprosessiani. Kun oma mieli yritti tasaantua, päästä eteenpäin ja ymmärtää. Tuntui jotenkin lohdulliselta nojata tieteeseen vaikeassa elämäntilanteessa. Että tavallaan kaikelle löytyy selitys myös tieteellisestä vinkkelistä. Kaikki ei olekkaan vain tunteiden summaa. Kärsin itse tällä hetkellä kirjassa mainitusta tunne-burnoutista, joten tietyllä tapaa on tuntunut hyvältä kun asioille on saanut nimiä. Että kaikki ei ole sellaista mielessä vellovaa sössöä, vaan sieltä pystyy erottamaan erilaisia kokonaisuuksia.

Mutta sieltä omista oloista sitten takaisin itse kirjaan. Olin lainannut tämän itseasiassa jo monta kuukautta sitten. Kauan ennenkuin ero oli edes tietoista. Luin sen kuitenkin vasta sitten erohässäkässä. Ja uskon että sillä oli jokin tarkoitus, että tämä oli odottanut kauan. Luin sen nimittäin juuri oikeaan aikaan. Tämä jos mikä oli se, mitä mun mieli tarvitsi juuri sillä hetkellä kun tämän luin. Sain paljon vastauksia kysymyksiin, joihin ei osaa vastata. Miksi musta tuntuu tältä? Miksi mä käyttäydyn näin?

Sekaisin lovesta kertoo rakkaudesta ja kiintymyksestä puhtaasti tieteellisestä vinkkelistä. Mitä tapahtuu solutasolla kun ihminen rakastuu? Tai ei enää rakastakaan. Miksi rakkaus sekoittaa pään niin totaalisesti? Kirjan on kirjoittanut lääkäri Emilia Vuorisalmi, joka on itse kiinnostunut nimenomaan rakkaustieteestä. Hän on kiinnostunut romanttisen rakkauden huumasta, niin kiinnostunut että kirjoitti tietokirjan aiheesta. Kirjaa varten hän perehtyi evoluutiobiologiaan, neurofysiologiaan sekä kulttuuriantropologiaan ja tämä näkyy lopputuloksessa. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa selvitetään miksi mallit ja jääkiekkoilijat päätyvät yhteen, mistä puumailmiö johtuu ja minkä takia rakkaus aiheuttaa riippuvuutta.

Vuorisalmi kertoo myös rohkeasti esimerkkejä omasta elämästään, miten rakkaushormonit ja vietit ovat häntä vieneet. Ja itseasiassa konkreettiset esimerkit olivatkin ehkä se yksi syy, miksi tämä kirja tuntui niin omalta. Tunnistin itseni ja omaa toimintaani. Vuorisalmi nimittää itseään toipuneeksi parisuhdenarkomaaniksi, joten siksikin tuntui että tämä kirja tarjosi ainakin mun kaltaiselle ikuiselle romantikolle hyvin tarttumapintaa. Tämän on kirjoittanut joku, joka ei ole vain asiaa tai ilmiötä tutkiva. Joku, joka myös elää sitä tutkimaansa. Joku, joka on ihan yhtä hämmentynyt näiden asioiden kanssa kuin mäkin olen.

Koin kirjasta hyvin avartavaksi lauseen "rakastuminen ei siis ole tahtolaji, mutta rakastaminen on". Tuo on nimittäin asia jota olen itse pohtinut vuosien varrella paljon. Miksi rakastaa, mutta ei ole rakastunut? Toki sen tietää että se on ennenkaikkea valintaa, mutta miksi näin on? Tähän sai kirjasta monia vastauksia ja näkökantoja. Niin moni muukin asia vaikuttaa sinne kemialliseen cocktailiin, kuin vain tunteet joita koemme. Ja kun näitä luki nimenomaan sieltä tieteellisestä vinkkelistä, sai aika monta todella kutkuttavaa ahaa-elämystä. Ne on itseasiassa mun mielestä aina hyvän tietokirjan merkki. Että saat sellaisia elämyksiä, jotka nimenomaan herättelee sun omia hoksottimia. Saa avartamaan ja oivaltamaan.

Kirjassa pohditaan rakkautta hyvin monesta eri näkökulmasta. Ja esitetään teorioita ja apukeinoja myös rakkaudesta toipumiselle ja sydänsuruista selviämiselle. Vaikka tiede kulkee vahvasti mukana jokaisessa luvussa, on tämä todella helppolukuinen ja ymmärrettävä kirja. Tämä kestää monta lukukertaa ja on erityisen hyvä vaihtoehto silloin, kun ei oikein ymmärrä sitä omaa tunnemaailmaansa. Oli vastarakastunut, juuri sydämensä särkenyt, yksin elelevä sinkku, pitkässä parisuhteessa tai vastaeronnut. Tämä kirja ei kysy elämäntilannetta. Koin tämän niin avartavaksi lukukokemukseksi että kirja päätyy ehdottomasti myös mun omaan hyllyyn. Näkisin tämän myös todella hyvänä lahjaideana!

Erityisesti suosittelen Sekaisin Lovesta-kirjaa kaltaisilleni parisuhdetoipilaille.

Lukuhaaste täällä

lauantai 25. maaliskuuta 2017

...and then there were four

Noniin. Jokohan se olisi aika julkaista tämä. Muutaman teistä kanssa olenkin käynyt käänteitä läpi ainakin Facebookin puolella ja vähän muuallakin, mutta blogia olen pitänyt pimennossa. Heti ensi alkuun kiitos jokaiselle kuulumisia kyselleelle. Tuntuu hyvältä tietää että on kaivattu.

Vaikka mä olen aina kirjoittanut blogiin vaikeistakin asioista avoimesti, on tämän tekstin kirjoittaminen sekä julkaisu jotenkin tosi vaikeaa. En tiedä miksi. Tuntuu että olisi kamalasti sanottavaa mutta silti mitään ei tähän kuitenkaan saa aikaiseksi. Monta kertaa on ollut olo että no nyt tiedän mitä kirjoitan asiasta ja sitten kun istun näppikselle, ei mitään tule ulos. Ehkä on ollut vähän kirjoituslukkokin.

Meidän perhetilanne muuttui tuossa muutama kuukausi sitten. Uusioperheen taival päättyi eli mä ja Siippa erottiin. En tule blogissa läpikäymään mitään syitä tai seurauksia millekään, ne eivät tänne kuulu. Kerron sen verran kuitenkin, että Siippa on meidän elämässä ja arjessa edelleen todella tiiviisti mukana. Vaikka parisuhde ei toiminut niin perhe ei pirstaloidu. Ollaan hyvissä väleissä ja ystäviä. Asuttiinkin pitkään eron jälkeen saman katon alla. Ja edelleen asutaan lähekkäin.

Elämä on kyllä joskus kovin kummaa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Ja oikeastaan tuntuukin että kaikissa asioissa on aina ne hyvät ja huonot puolensa. Ja pää ja tunteet sitten painelee siellä flipperissä mukana. Ihan äkkiseltään en keksi tunnetta, jota en olisi tässä viime kuukausina läpikäynyt. Ei tässä vieläkään nyt ehkä ihan tyyntä ole, mutta alan olla sitä mieltä että onko elämässä ikinä?

Näiden isojen elämänmuutosten keskellä on ollut hyvin selvää, miten tärkeitä tosielämän ystävät ja lähipiiri oikeasti ovat. Musta ei tuntunut oikein missään vaiheessa hyvältä että tilittäisin elämän tätä puolta esimerkiksi tänne blogin puolelle, vaikka tämä on ollut mulle yleensä hurjan luonteva kanava. Mutta nyt nimenomaan ne ystävät ja lähipiiri on olleet se, jotka ovat olleet keskiössä. Mihin on oksennettu vaikka mitä vuorokaudenajasta riippumatta. On ollut jopa häkellyttävää miten paljon ihmiset ovat ottaneet koppia. Jokaisella on kuitenkin myös ne omat juttunsa aina päällä. Silti mun perään on jaksettu huudella ja on jopa pahoiteltu jos nyt ei koko ajan olla jaksettu huolehtia myös musta. Jos jotain oon osannut elämässäni tehdä oikein, niin valita ystäväni. Miten oikeita asioita he ovat osanneet nyt tehdä ja sanoa. Oon oikeasti aivan järjettömän kiitollinen mun ihmisistä, ihan jokaisesta.

En tiedä vielä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, jatkuuko se edes? Tai mistä tulen jatkossa kirjoittamaan. Todennäköisesti lapset ja kaikki perheeseen liittyvät käytännön jutut tulevat olemaan taka-alalla, joko pysyvästi tai hetkellisesti. Tiedän sitten paremmin, kun jotenkin muotoutuu omassakin päässä selväksi arki sekä se, mihin vedän rajan. Ehkä tästä tulee villi sinkkuäidin blogi jossa hipataan ja miehistellään (ah, olinkin jo tyystin unohtanut sen tunnekirjon mikä pyyhältää yli kun kävelet pitkin walk of shamea) tai sitten täällä keskitytään jatkossa vain kirjoihin ja ruokaan. God knows, muualla somessa on tullut kyllä setvittyä sinkkuelämää alulle, voi olla että pidän blogin puhtoisena ja viattomana niiltä osin. Aika näyttää. Tai sitten käyn perustamassa jonkun uuden anonyymin blogin kaikelle mikä ei kestä päivänvaloa ja johon oksennan kaikki morkkisjutut.

En tiedä onko teillä muilla eronneilla olleet asiat miten tai oletteko edes huomanneet moista. Mutta me ollaan ainakin päästy taas hyvin juorujen ja puheenaiheiden kohteeksi. Se on jotenkin jännä miten tietyllä tavalla yksityisestä tulee julkista ja ihmisten uteliaisuudella saatika käytöstavoilla ei ole mitään rajaa. Miten jokaiselta kyllä löytyy tarvittaessa se mielipide, sillä ei tunnu olevan väliä osuuko se totuuden kanssa miten paljon yksiin. Näiden seikkojen takia tämän elämänmuutoksen myötä on joutunut sanomaan muutamalle ihmiselle myös hyvästit. Sekä minä että Siippa. Kun ei vaan jaksa sitä että jatkuvasti pahoittaa mielensä muiden sanomisista. Ehkä se onkin niin että isojen elämänmuutosten edessä ne arvot ja ihmissuhteet punnitaan. Tuntuu silti oudolta että tietyllä tapaa Siippa ei häviä mun elämästä mihinkään (ja toki sitä en edes halua, mutta viittaan tällä nyt suoraan ystävyyteen), mutta muutama ihminen hävisi. Olo on nyt kuitenkin käsittämättömän kevyt.


Samaten en tiedä miten muut ovat kokeneet erotessa, mutta mä olen vastaanottanut aivan järkyttävän määrän osanottoja. Okei, tämä on nyt ehkä niitä juttuja ja seikkoja joihin ei ole olemassa oikeita sanoja. Mutta eihän kukaan ole oikeasti kuollut? Samaten hyvin moni tuntuu tietävän lähtökohtaisesti miltä musta tuntuu. Että on nyt varmaan tosi vaikeaa ja kova paikka kun on lapset ja kaikki. Tiedän että ihmiset tarkoittaa vain hyvää ja oikeasti arvostan. Mutta kun kuuntelet ne samat asiat lukuisia kertoja ja vakuuttelet jatkuvasti että kaikki on hyvin, niin alkaa kieltämättä miettimään että voisikohan näitä keskusteluja käydä jotain muutakin kautta? Että vaikka en nyt riemusta tässä pompikaan niin en myöskään märehdi. Miksi se automaattisesti olisi niin että nyt ryvetään?

Poikkeuksiakin kyllä oli. Pakko mainita huikea ja mahtava Milla, joka ensitöikseen onnitteli uudesta elämäntilanteesta. Just näin, rohkea veto mutta oikeasti just noin! Ei näitä asioita olla äkkipikaisuuksissa tehty. On mietitty, harkittu ja puhuttu. Ja joskus lopputulema on tämä. Näillä vuosirenkailla sitä osaa ehkä jo välttää sen tietyntyyppisen draaman, varsinkin kun sille ei ollut mitään aineksia. Vaikka tässä on rutkasti myös niitä nurjia puolia, niin varmasti on myös paljon hyvää, niin raadolliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Sitä voi valita, miltä kantilta näihin asioihin suhtautuu, miltä kantilta niitä katselee ja miltä kantilta sitä lähtee elämään. On oikeastaan pakkokin, jotta selviää ja jaksaa.


Tiedän että siellä ruudun takana lukee ainakin muutama henkilö, joiden kanssa tätä asiaa on läpipuitu. Toivon että kukaan ei pahoita mieltänsä noista edellisistä kappaleista. Se oli vain huomio jonka olen tässä nyt viime kuukausina tehnyt ja joka tuntui luontevalta tuohon kirjoittaa. Kuten jo mainitsinkin, ei ole olemassa sellaisia oikeita sanoja jotka luontevasti näissä tilanteissa tulisi ulos tai jotka osaisi sanoa. Ihan oikeasti olen kiitollinen että ollaan huolissaan. Olkaa jatkossakin.

Nuo sivupalkin kuvaukset ja muut päivittelen jahka sille päälle satun ja kun siltä tuntuu. Siipallekin täytynee keksiä joku toinen kutsumanimi. En tiedä minkä verran hän jatkossa tulee täällä esiintymään, mutta ehkä joskus jonain sivumainintana kuitenkin. Note to self, älä keksi tuleville tyypeille mitään kumppanuuteen liittyviä bloginimiä.

Matka on tässä jo tovin jatkunut Ekan, Tokan ja Kolmosen kanssa nelistään. Paljon on vielä uutta ja ihmeellistä, pelottavaa ja vierasta. Me kaikki (myös Siippa) voidaan kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Tästä tekstistä tulikin paljon pidempi kuin olin ajatellut. No, voitaneen todeta että kirjoituslukko on voitettu. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Mä olen utelias näkemään mitä vastaan tulee.


Ps. Muistakaa aina kysyä ihmisiltä että mitä niille kuuluu! Se on pieni lause, mutta aivan käsittämättömän tärkeä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tule apuun, Anja!

Koska en nyt saa näköjään yhtäkään henkilökohtaisista terapeuteistani kiinni, kokeillaan bloggaamista.

Muistanette hinkuni opiskelemaan. Tuolta vuoden takaa. Ehkä jokunen muistaa senkin miten epävarma olin koko opiskelun suhteen, onko se sittenkään mun juttu. Ja ehkä jollekin jäi mieleen myös se pettymys. Kun tajusin että todellakin haluan, ja kun tajusin että on mun juttu.

Mä olen tässä vuoden yrittänyt motivoida itseäni töihin sillä, että nyt keväällä haen uudestaan. Että no biggie. Oikeasti vuoden olen kokenut joka perkeleen työvuoron pakkopullaksi, mutta olen psyykannut itseäni töihin sillä että kun yhteishaku koittaa niin sitten pistetään paperia menemään. On aika pitkä aika tehdä vuosi töitä, joita ei haluaisi mitenkään päin tehdä.

No. Näinhän se kevät koitti. Yhteishaku alkoi. Laitoin hakemukset menemään. Ja sen sijaan että olisin jotenkin helpottunut, iskikin aivan järjetön paniikki ja hyperventilaatio. Mitä_helvettiä_mä_olen_tekemässä??!! Mitä jos mä pääsen kouluun? Ja samaan aikaan, mitä jos mä en pääsekään?

Edelleen musta tuntuu että kyllä, mä haluan kouluun. Tämä nykyinen työ ja nykyinen ala ei ole se, missä haluan olla. Pelkkä työpaikan vaihto ei auttaisi mitään koska koko ala on ihan väärä. Edelleen musta tuntuu että haluan sille alalle, johon nyt haen. Mutta silti nyt joku epävarmuus puskee jostakin. Olenko mä aivan sekaisin? Onko tämä nyt joku kriisi? Millä ihmeellä me eletään? Nytkin tekee paikoin jo tiukkaa, se elintaso nyt ei varsinaisesti ainakaan nouse opiskelijana. Eka täyttää tänä vuonna 17 eli esimerkiksi lapsilisä tulee pienenemään. Ei ole mitenkään päin mahdollista että tekisin sekä töitä että opiskelisin samaan aikaan. On pakko miettiä omia voimavaroja ja tässä nykyisessä duunissa ei paukut riitä siihen, että saisin opinnot hoidettua siinä ohella.

Yhteishakuhan on vielä kesken, eli en tiedä vielä pääsykoemateriaaleista tai muusta mitään. Silti laadin itselleni jo lukuaikatauluja. Koska on oikeasti pakko päästä kouluun. Nyt jos ne ovet ei aukea niin en ihan oikeasti tiedä mitä teen. Mulla on suunnitelma b kyllä olemassa, mutta ei se tunnu tätä nykytilannetta kovin paljoa paremmalta. En tiedä millä mä motivoin itseäni töissä taas vuodeksi eteenpäin ja hakemaan ensi keväänä sitten uudestaan. Ei varmaan ihan hyvä lähtökohta millekään tehdä tästä tällaista pakon sanelemaa? Missä on ne löysät ranteet, joista mä olen tunnettu?

Mitä jos mä en saa opintovapaata? Mitä jos mä joudun irtisanoutumaan? Mitä jos mitä jos mitä jos??? Onko nyt kuitenkaan oikea aika? Jos ei ole niin koska on? Mitä mä teen??

Sanokaa nyt joku jotakin!


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Viisas vatsa

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja



Luin tämän kirjan jo monta aikaa sitten, mutta jostain syystä itse arvostelu jäi tekemättä. Pahoittelut siis melkoisesta torsoilusta. Vaikka kirja oli hyvin mielenkiintoinen, oli teksti paikoin todella vaikealukuista ja dadaa. Sen sijaan että tämä olisi jotenkin hautunut mielessä ja kypsynyt kirjoitukseksi niin tuntuu että dementia vei vähätkin rippeet. Mutta yritän nyt muistiinpanojeni avulla saada aikaiseksi edes jotain, kun tämän nyt kerran lukuhaasteeseen olen survonut.

Viisas vatsa-kirjan on kirjoittanut lääketieteen tohtori Emeran Mayer, joka on tutkinut aivojen ja kehon yhteistyötä jo kymmeniä vuosia. Miksi meillä on perhosia vatsassa vaikkapa ennen työhaastattelua? Miksi toiset reagoivat vatsallaan kun oikein kovasti jännittää? Miksi jotkut asiat aiheuttavat meissä pahoinvointia? Miksi sitä tekee jotkut päätökset "vatsanpohjatuntumalla"? Miksi mahaan koskee jos on stressaantunut?

Kuten jo mainitsin, kirja oli tosi mielenkiintoinen mutta paikoin hurjan vaikeaa tekstiä. Onneksi koukuttavia juttujakin löytyi. Sekä käypiä vinkkejä omaan arkeen. Selittämättömät vatsakivut kun ovat yhä useamman arkea. Jostainhan niiden täytyy johtua. Viisas vatsa tarjosi infopläjäyksen viimeisimmästä tutkimustiedosta, mitä ihmisen suolistosta tiedetään. Ja mulle aukesi ainakin ihan kokonaan uusi maailma. Suolistomme on nimittäin varsinainen supertietokone!

Suolistossa elelevät mikrobit ovat tavallaan unohdettu elin. Niitä elää ihmisen suolistossa suunnilleen samanverran kuin ihmisessä on soluja. Eli ei mikään pieni joukko! Nykytiede on myös saanut vahvistettua että aivot, suolisto ja ne suoliston mikrobit puhuvat keskenään yhteisellä biologisella kielellä. Kirjassa pohdiskeltiin mielenkiintoisesti mm. sitä, että onko ihminen pelkkä mikrobien kasvualusta? Manipuloivatko suoliston mikrobit aivoja syömään itselleen sopivaa ruokaa? Mielenkiintoinen, joskin ehkä hieman pelottavakin skenaario.

Tietyt sairaudet ovat lisääntyneet länsimaissa viime vuosikymmenien aikana radikaalisti. Osasyy tähän löytyy toki esimerkiksi diagnostiikan parantumisesta, mutta syitä ja syyllisiä on haettu myös niin elintavoista, ruokavaliosta kuin antibioottien käytöstäkin. Ja tämän myötä kirjassa mietiskeltiin onko mikrobien oikeanlainen koostumus ihmisen terveyden edellytys? Jos aivojen ja suoliston välinen yhteys muuttuu, kasvaako esimerkiksi kroonisten aivosairauksien riski? Viitteitä tälle on olemassa.

Suoliston mikrobisto on saatu yhdistettyä mm. masennukseen. Kaikki aivoissa heränneet tunteet, viha, kiukku, ilo, suru, heijastuvat myös suolistoon. Masentuneen suolistossa liikettä ei tapahdu juuri lainkaan. Suolisto on lamaantunut, vaikka normaalisti se pumppaa ja supistelee kaiken aikaa. Tunteiden, aivojen ja suoliston yhteys on ainutlaatuinen. Jos mieli ei voi hyvin, ei voi suolistokaan. Jos tunteet ovat kuolleet, ei suolistokaan elä.

Mulla jäi itsellä mietityttämään se, että kun omassakin tuttavapiirissä keskivaikea masennus on aika yleinen diagnoosi, niin minkä verran oireilu voisi olla suolistoperäistä? En tarkoita vähätellä kenenkään sairastumista tai sanoa että syö paremmin, vaan jäin miettimään tätä pikemminkin yhtenä osana kokonaisuutta. Ehkä mielensairaudet ei olekaan niin isolti pelkästään mielensairauksia? Ja asiaan olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Mielisairauksiin vielä liittyen, on tutkittu että jos ruokavalio on sisällöltään matalasti serotoniinipitoinen, niin masennus on lisääntynyt niissä ryhmissä, joiden suvuissa masennusta on esiintynyt muutenkin. Eli tietynlainen syy-yhteys on jo löydetty. Serotoniinihan on äärimmäisen tärkeä suoliston ja aivojen välillä kulkeva viestimolekyyli. Serotoniini on hyvän olon tunteen hormoni ja saattaa selittää esimerkiksi sen, miksi hyvä ateria herättää monissa tyytyväisyyttä ja hyvää oloa.

Mulla itselläni on aina ollut hyvin voimakas ja vahva intuitio ja "vatsanpohjatuntuma". Mun kuudes aisti sijaitsee nimenomaan vatsassa, ja ne hälytyskellot kilkattaa siellä. Siksi koinkin tosi mielenkiintoiseksi luvut, joissa käsiteltiin intuitio ja vatsanpohjatuntemuksia. Mitään kovin räjäyttävää tietoa en saanut. Intuitiot perustuvat muistijälkiin ja jo opittuihin kokemuksiin. Kyseessä on vain aivojen ja suoliston dialogista. Noh, toisaalta hyvä että tämä yhteys pelaa. Vaikka salaa elättelinkin toiveita että tämän "piirteeni" takaa löytyisi jotain suurempaa taikaa.

Kirja keskittyi lähinnä tutkimustulosten käsittelyyn ja pohtimiseen, mutta jonkinverran Meyer tarjoaa myös vinkkejä, miten oman suolistonsa tilaa voi parantaa. Miten varmistat että suolistosi ja aivosi pystyvät keskustelemaan ongelmitta keskenään. Probiootit saattavat helpottaa ahdistusta ja huolta. Aloin syömään niitä välittömästi ja pakko kyllä myöntää että sekä vatsa että mieli tuntuu paremmalta. Fermentoitu ruoka on myös mannaa suolistolle. Mä en itse ole oikein lämmennyt hapankaaleista ja muista maitohappokäymisen läpikäyneistä mutta Kombuchaa olen koittanut muistaa ostaa silloin tällöin. Kamalaltahan se maistuu mutta onneksi olen jo niin mummo että oma hyvinvointi menee pahan maun edelle. Eläinrasvoja kehoitetaan myös välttämään sekä yksinkertaisesti kuuntelemaan omaa vatsaa. 

Viisas vatsa herätti paljon ajatuksia ja sai miettimään. Paikoin kyllä olisin kaivannut että teksti olisi ollut vähän lukijaystävällisempää ja vähemmän lääkistä. Mutta kirjasta kyllä välittyi kaiken aikaa kirjoittajan intohimo aiheeseen ja se jaksoi kantaa yli niidenkin lukujen jotka tuntuivat itsestä pitkäpiimäisiltä. Teksti tuntuu kaiken aikaa ennenkaikkea uskottavalta, vaikka siinä esitetyt asiat ovat verrattain uskomattomia.

Jos hyvinvointi kiinnostaa niin tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea!

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Suklaan maku

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella


Mä olen tänä vuonna lähtenyt kohti lukuhaastetta vähän eri tavoin kuin viime vuonna. Aiemmin valitsin lukuhaasteen kirjat jo ennen lukemista. Huomasin että se on huono tapa mulle, koska kaikki kirjat ei asettuneetkaan sitten siihen lukuhaasteen kohtaan johon ne valitsin sillä lailla kuin olisin halunnut. Ei tämä toki nyt oikeasti ole niin vakavaa mutta kyllä mä silti koen että haluan kirjojen tuntuvan "oikeilta" valinnoilta, jos ne lukuhaasteeseen mahdutan.

Tämän vuoden lukuhaasteeseen olenkin lähtenyt niin, että luen ensin kirjaa hyvän matkaa ja vasta sitten katson tuntuisiko se lukuhaasteen kirjalta ja mahtuisiko se johonkin haasteen kohtaan. Haluan mukaan vain oikeasti hyviä kirjoja. Joiden lukemista voin ihan vilpittömästi suositella.

Suklaan maku on kirja, jonka bongasin joskus viime syksynä kirjakaupasta. Sen takakansi herätti kiinnostuksen heti ja pistin kirjan kirjastosta varaukseen. Koska on ollut kiire, niin tämän lukeminen vain venyi ja venyi ja hiihtolomalla tämä oli pakko lukea pois koska kirjaa ei enää saanut uusittua. Tiesin kyllä jo takakannen perusteella että tulen tästä tykkäämään, kertoohan se kahdesta ihanasta asiasta; suklaasta ja Barcelonasta. Mutta kun aloin lukemaan, olin täysin rakastunut. Tämä oli aivan täydellinen lomalukeminen.

Tarina johdattaa meidät kolmen vuosisadan halki. Nykypäivästä kohti historiaa. Tapaamme kolme erilaista naista, jotka ovat omassa ajassaan erilaisessa keskiössä. Ja kaiken tämän mukana kulkee myös ikivanha posliininen kaakaokannu... vanhat esineet kertovat tarinoita ja millaisia tarinoita ne kertovatkaan? Jopa vielä silloin, kun ne ovat jo särkyneet.

Kirja oli sillälailla ovelasti kirjoitettu, että se kaikista paras ja koukuttavin osa oli sijoitettu ensimmäiseksi. Tämä toimi kokonaisuutenakin mutta nykypäivän tarina oli mun mielestä ehdottomasti se tämän kirjan koukku. Tapahtumarikkain ja se, jota ahmi (pun intended). Joka sinänsä oli nerokasta, koska tarina tavallaan päättyy siihen ensimmäiseen osaan. Luemme kaikkea nurinpäin. Siltikään ei tehnyt mieli lukea kohti tarinan alkua, vaan nimenomaan sen loppu koukutti. Mutta kuten jo sanoin, tämä oli erittäin toimiva kokonaisuus. Poskettoman ihana tarina. Hyvänmakuinen, jopa hieman runollinen.

Juonesta on mun mielestä kovin vaikea referoida mitään syvempää. Tämä ei missään nimessä ollut mikään seikkailuhenkisin tai tapahtumarikkain mutta toimi omana itsenään. Itsenäisenä kokonaisuutena. Se oli helppo lukea ja koska yhden kirjan sisällä oli tavallaan kolme pienempää teosta jotka sulautuivat yhdeksi tarinaksi, oli helppolukuisuus musta tärkeää nimenomaan siltä kantilta että tarina pysyi toimivana. Henkilöhahmot vaihtui mutta se ei haitannut, koska tarinan pohja oli niin varma.

Jos tykkäät Barcelonaan sijoittuvista tarinoista ja ahmit esimerkiksi Carlos Ruiz Zafonin kirjoja, on myös tämä sun makuun. Tästä lähtien mä suhtaudun antiikkiin ja vanhoihin esineisiin aivan eri tavalla ja yritän kuunnella mitä kerrottavaa niillä mulle on.

Lukuhaaste täällä