sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Loput lukuhaasteesta 2/2

Note to self: älä jätä näitä postauksia tällä lailla viime tinkaan ja ryppääksi. Mulla kutkuttaa sormet jo ihan älyttömästi uuden lukuhaasteen kanssa (ja Lukupinossa on muuten myös niin mielenkiintoinen lukuhaaste alkavalle vuodelle, että kutkuttaisi sekin). Ei todellakaan oikeasti enää yhtään jaksaisi nojailla ihmettelemään kuluneen vuoden lukuhaastetta, vaan pitäisi päästä käsiksi jo uuteen! Mutta, tiedän että en saa myöskään mielenrauhaa jos en tätä tee. Eli, ne puuttuvat lukuhaasteen kuusi haastekohtaa tulevat tässä.


24. Kirjassa selvitetään rikos
Hyvä naapuri

Vuoden 2017 the kirjat mulla oli selvästikin trillerit. Tämäkin on sellainen. Mulla meni vuosia, etten lukenut mitään jännitykseen päinkään menevää ja olen nyt ottanut sitä vajetta takaisin.
Hyvä naapuri kertoo nuoresta pariskunnasta, joka suuntaa naapureidensa luo päivälliselle. He jättävät pienen vauvansa kotiin yksin sillä aikaa, koska lastenvahti peruu tulonsa viime tingassa ja päivälliskutsujen aikana vauva katoaa.
Mä en muista lukeneeni Shari Lapinalta mitään koskaan aiemmin. Hyvä naapuri vakuutti mut kuitenkin täysin. Jo tarinan lähtökohdat, vauvan katoaminen, puristi sydänalaa. Lapina kuljettaa lukijaa taidokkaasti lukukokemuksen läpi. Yllätyksiäkin paljastuu, tietenkin. Sellaisia joita mä en ainakaan osannut yhtään odottaa. Ja se tästä kirjasta tekikin niin hyvän. Tämäkin toimii musta parhaiten lomalukemisena, kun on aikaa ahmia kirjan sisälmys. Tätä ei nimittäin malta laskea käsistään.


37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Kannibaalien käsikirja

Myönnettäköön. Tämä kirja pääsi lukuhaasteeseen mukaan vain sen takia, että en keksinyt tuohon haasteen kohtaan ketään muuta kuin JP Koskisen. Joka on ollut melkoisen tuottelias kaveri uransa aikana. Toki tykkäsin Kannibaaleista aivan hurjasti, joka tuli varmasti selville jo superlukumaratonin aikana. En vaan haluaisi puskea automaattisesti kaikkia lukumaratonin kirjoja mukaan myös lukuhaasteeseen. Mutta, laiskuus ja helppous voitti tällä kertaa.
Kannibaalien käsikirja on huikea satiiri. Se kirjaimellisesti mässäilee ja kuittailee nykynormien ruokasuositusten kustannuksella. Ja se oli musta virkistävä lukukokemus tämän päivän kasvispainotteisessa maailmassa. Kirjan hauskuus aukeaa ihan jokaiselle mustan huumorin ystävälle, mutta erityisesti suosittelen tätä kulinaristeille. Henkilöhahmoja on vähän ja tarina keskittyykin pääsääntöisesti yksinäisen päähenkilön ympärille. Joka on erityinen mies varustettuna erityisellä ominaisuudella. JP Koskinen teki sen jälleen. Huikea mies, huikeilla tarinoilla.


42. Esikoisteos
Alma!

Mä ostan hyvin harvoin kirjoja itselleni ilman, että olen lukenut teoksen ensin. Haluan omaan hyllyyni vain sellaisia kirjoja, jotka kestävät monta lukukertaa. Alman olen kuitenkin jostain syystä ostanut lukematta sitä ensin. Olisikohan ollut joku heikko hetki kirjamessuilla?
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisteos, joka voitti myös Kirjan vuosi 2015-kirjoituskilpailun. Sitä on runsaasti kehuttu ja suitsutettu turuilla ja toreilla. Mutta kuulkaa minä en vaan sitä tajunnut. 
Mä en oikein osaa edes sanoa mistä kirja kertoi. Koska se kertoi kaikesta ja ei mistään. Luvut hyppelehtivät miten sattuu ja tyyppejä tuli ja meni. Luin kirjan kuitenkin sitkeästi loppuun, koska se on todella kauniisti kirjoitettu. Suomen kieli on ihanaa! Esimerkiksi lause "lasin reunassa on huulipunaa, irtonainen hymyilevä alahuuli" sai mut miettimään pitkäksi aikaa sitä, miten vertauskuvallisen hienosti tuokin tuossa sanottiin. Että huulipuna jätti jälkeensä puolinaisen hymyn. Ilman kaunista tekstiä mä olisin varmasti jättänyt tämän kesken. Kirjassa oli Alma Mahler ja nigerilaistyttöjä ja yksinhuoltajaäiti ja lakimies ja nuori rakastaja ja vauva ja mitähän vielä. Mutta mä jäin kyllä tämän kelkasta jo ensimmäisellä asemalla.


43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Maailman kaunein tyttö

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö pyöri vähintään vuoden mun kirjahyllyssä, ennenkuin sain sen luettua. Kyllä kuulkaa Helmet huusi kun kuukaudesta toiseen vaan uusin lainaani.
Kirja kertoo neljästä sisaresta kolmella eri vuosikymmenellä. Tietynlaisesta perhosvaikutuksesta, siitä miten asioilla ja teoilla voi olla hyvinkin kauaskantoisia vaikutuksia.
Kirjan lähtökohdat oli mua puhuttelevia. Vuosi -94 ja Kurt Cobainin kuolema. Muistan molemmat erityisen tarkasti. Lähtökohdistaan huolimatta tämä jäi mulle vähän pinnalliseksi. Kirja on hyvä, luulen että vika oli tällä kertaa lukijassa. Ja ehdottomasti kyllä pidin kirjasta, mutta kovin mieliinpainuva lukukokemus tämä ei ollut. Luulen että se johtuu myös osittain siitä, että mä en ainoana lapsena päässyt ihan sisään siihen kilpailutilanteiseen maailmaan, mitä sisaruksena oleminen luo. Mä en ole tuntenut sisaruskateutta ja ainakaan mulle tämä kirja ei sitä saanut välitettyä niin, että olisin sitä ymmärtänyt. Olen kyllä ollut teini-ikäinen tyttö sekä nuori nainen, joiden elämää kirjassa tarkastellaan. Mutta sitä tarkastellaan niin voimakkaasti nimenomaan sen sisaruuden kautta, että se aspekti ei mulle auennut. Mä näkisin tämän toimivampana esimerkiksi näytelmänä. Jossa kokonaisuutta voidaan ilmentää fyysisyyden ja sanattoman viestinnän avulla. Jos sulla on sisko tai siskoja, niin sitten tämä voisi olla sun kirja. Ehkä se toimisi siskojen äidillekin luettavaksi. 


49. Vuoden 2017 uutuuskirja
Kosteusvaurioita

Nämä lukuhaasteen uutuuskirjakohdat mä olen jyvittänyt lähtökohtaisesti ystävien ja kavereiden kirjoille. Niin oli vuonna 2016, niin oli myös tänä vuonna ja niin tulee olemaan myös vuonna 2018. Jos tiedän jonkun haastekohdan kirjan aina etukäteen, niin se on tämä.
Tällä kertaa vuoden uutuuskirjaksi valikoitui ehdottomasti kaverini Ani Kellomäen Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta. Kirja on erittäin ajankohtainen ja se nostaa esille ehdottoman tärkeän aiheen. Se antaa äänen heille, jotka ovat tähän asti vaienneet kokemuksistaan. 
Mä olen seurannut kirjan kasvukipuja ihan sieltä idean syntymisestä siihen hetkeen, kun Ani sai kirjan fyysisesti ekaa kertaa käteensä. Ja tuota on kyllä huikeaa seurata vierestä, samahan oli muuten myös viime vuoden uutuuskirjan kanssa. 
Anin kirjan nimikin paljastaa jo kirjan sisällön. Kirja tuo yhteen 40 tarinaa, joiden yhteinen tekijä on alkoholin liiallinen käyttö lapsuudenkodissa. Mun täytyy muuten heti tässä mainita että olen tykännyt ihan ehdottoman paljon siitä Anin linjauksesta, että kirjassa on muitakin kuin rapajuoppojen lapsia. Että kirjassa tarkastellaan nimenomaan paljon myös heitä, joilla sinänsä ei välttämättä puuttunut kaapista ruoka, harrastuksia elämästä tai sopivia vaatteita päältä. Koska alkoholin onglemakäyttö on niin paljon muutakin kuin sitä rapajuoppoutta. Jostain syystä tämä meidän yhteiskunta vaan tuntuu käsittelevän asiat aina ääripäiden kautta. Että vastakkain on joko ja tai. Vaikka eihän se oikeassa elämässä mene yhtään niin. Lisäksi, on hyvin vaikea vetää rajoja sille vanhemman alkoholin liikakäytölle noin niinkuin lapsen näkövinkkelistä. Koska toinen kokee että aikuinen on ihan ok parin viinilasillisen jälkeen ja toinen taas kokee että se parin viinilasillisen jälkeinen pieni raukeus on aikuisessa pelottavaa.
Lisäksi Kosteusvaurioita käsittelee mun mielestä muutakin, kuin vain sitä alkoholia. Se kertoo tunnetiloista, joita ongelmaperheissä on. Ja vaikka tämän kirjan perheissä se ydin on alkoholi, mä tunnistin ainakin hyvin monta tunnetilaa ja ajatusta omasta lapsuuden perheestäni. Meidän perheessä ei ollut liikaa alkoholia käyttäviä aikuisia. Mutta meillä oli muita ongelmia. Mun vanhemmista toinen käyttäytyi myös hyvin välinpitämättömästi, lupauksia rikkoen sekä muita syyllistäen. Kuten moni vanhempi tekee myös kirjan kertomuksissa. Tunnistin lukiessa paljon tuttua. Eli mä kyllä suosittelisin tätä kirjaa ehdottomasti muillekin, kuin alkoholisoituneiden vanhempien lapsille. Niitä ongelmallisia suhteita kun on muissakin perhekuvioissa, mutta ne koetut tunnetilat on yllättävän samankaltaisia.


26. Sukutarina
Valas nimeltä Goliat

Taas vähän huijaan. Nimittäin mä en ole ihan kokonaan saanut tätä kirjaa vielä luettua, mutta melkein! Halusin kuitenkin tämän kirjan mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kahdesta syystä. Ensinnäkin, se oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana kuluneena vuonna. Ja toiseksi, juurikin ko. ehdokkaita oli tänä vuonna mukana valitsemassa hyvä ystäväni. Olin ja olen todella suurella mielenkiinnolla seurannut minkälaisen paketin raati sai koostettua. Kokonaisuus oli mielestäni hyvin yllätyksellinen tällä kertaa.
Goliat on Cristina Sandun esikoinen. Ja saman tien otti ja räsähti mukaan Finlandia-kahinoihin. Koska tämä on mulla vielä sen verran kesken, niin sanon vain että kirja kertoo kahden kulttuurin välillä kasvamisesta ja elämisestä.
Mutta, nyt sen kosketuksen perusteella, minkä olen ehtinyt Goliatiin ottamaan, niin sanon että tämä on aivan ihana!!! Mulla tulee vahvat fibat Pirkko Saision ja Pajtim Statovcin metamorfoosista. Kirjoitustyyli ja tarinankuljetus Saisiolta, maisema ja tunnelma Statovcilta. Eli, jos jompi kumpi edellä mainituista tai jopa molemmat uppoaa niin aika varmasti tämäkin on sun pala kakkua.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Loput lukuhaasteesta 1/2

Tänä vuonna asetin tavoitteeksi, että saan luettua puolet lukuhaasteen haastekohdista. Eli 25/50. Tämä täyttyi melko helpostikin ja itseasiassa 50 olisi täynnä, jos en olisi ronkeloinut niin paljon kirjojen kanssa, jotka kelpuutan lukuhaasteeseen. Eli tulevan vuoden lukuhaasteeseen yritän löytää jonkun keskitien. En kelpuuta lähtökohtaisest kaikkea lukemaani, mutta en myöskään nirsoile liikaa. Vuoden 2018 lukuhaaste julkaistiin muuten eilen ja se löytyy täältä. Erittäin lämmin suositus muuten myös Facebookin Kirjallisuuden ystävät-ryhmälle. Tänään siellä on esimerkiksi arvuuteltu kirjojen nimiä emojeilla.

Vaikka oma lukutavoite täyttyikin, en ole saanut kirjoitettua blogiin kirjoista. Lukuhaaste-tägin alta löytyy näköjään vain kaksitoista postausta eli nopealla matikalla kolmetoista kirjaa puuttuu. Postaankin nuo puuttuvat teokset nyt sitten kahdessa osassa. Ensimmäiset seitsemän tänään tässä postauksessa ja loput kuusi sitten huomenna. Yritän pitää homman tiiviinä pakettina, mutta itseni tietäen, pitkiähän näistä postauksista varmasti tulee...


2. Kirjablogissa kehuttu kirja
Iltasatuja kapinallisille tytöille 

Iltasadut vilahti blogissa jo superlukumaraton-postauksessa, mutta koska se ihan oikeasti oli niin älyttömän hyvä, halusin tämän mukaan myös lukuhaasteeseen.
Elena Favillin ja Francesca Cavallon upeasti kuvitettu kirja on ollut menestys ympäri maailmaa ja se on käännetty jo lukuisille kielille. Kirjassa kerrotaan eri tavoin maailmaa muuttaneista ja historiaan jääneistä naisista. Ja kaikki näistä tytöistä ja naisista ei aina ole olleet sieltä sovinnaisemmasta päästä. Nimestään huolimatta kirja käy ihan kaikille ja kaikenikäisille. Olen suitsuttanut tämän kirjan kuvitusta vähän joka tuutissa, mutta se vaan yksinkertaisesti on maininnan arvoista. Kirjan tarinat lukee nopeasti, koska ne ovat vain sivun pituisia. Mutta kuvia tuijottaa helposti tuntikausia. Ja niitä saa kuulemma tilattua julisteinakin. Vaikka kuvittajia on kirjassa yhteensä yli kuusikymmentä, on kuvien linja kuitenkin upean yhtenäinen. Tämä kirja muuten myös hemmottelee kaltaistani värien rakastajaa. Ja onneksi kirjasta on tulossa myös jatko-osa. Se on jo ilmestynyt englanniksi (Good night stories rebel girls volume 2), mutta suomennosta saanemme vielä tovin odottaa. Tämä on mun lahjaideoiden top vitosessa, nyt vielä vaan ei ole tullut sopivaa henkilöä ja tilaisuutta vastaan.


5. Kirjassa liikutaan luonnossa
Tummiin vesiin

Tummiin vesiin on Nainen junassa-kirjan kirjoittaneen Paula Hawkinsin uutuus. Tästä on hurjan vaikea sanoa yhtään mitään paljastamatta liikaa. Kirjan lähtöasetelma on kuitenkin tämä: pikkukaupungin läpi virtaavasta joesta löytyy kahden naisen ruumiit vain muutaman viikon välein toisistaan. Kun kuviota aletaan tutkimaan ja selvittämään, pulpahtelee esiin vähän yhtä sun toista...
Tämä on kokonaisuutena hyvin erilainen, kuin Nainen junassa. Mikä on tietysti todella hyvä juttu! En osaa sanoa oliko tämä huonompi vai parempi kuin Nainen junassa (josta siis tykkäsin aivan hurjasti, kirjoittelin tästä osana viime vuoden lukuhaastetta täällä) mutta siis ainakin erilainen. Jos tykkäät trillereistä, niin tämä on oikein passeli vaihtoehto! Kirja herättää ajatuksia, ehkä vähän pelkojakin, mutta on kokonaisuutena kuitenkin kevyt luettava. Jos nyt trilleristä voi niin sanoa...


17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Yön kantaja

Yön kantaja on Katja Kallion vimoisin, ja sekin oli mulla mukana superlukumaratonissa (linkki ylempänä!). Mulla meni hirmu pitkään päästä tähän kirjaan sisälle, mutta kun se hetki tuli, olin aivan myyty. Mulla oli vahva etiäinen siitä, että Yön kantaja ansaitsee sen että se luetaan ja olin siinä aivan oikeassa. Katja Kallio ei ole mua vakuuttanut aiemmin mutta tämän tarinan myötä arvostan häntä kyllä kirjailijana ihan eri tavalla. Lyhykäisyydessään siis, kirja kertoo 1800-luvulla Seilin saarella eläneistä naisista, jotka suljettiin sinne mielenterveysongelmaisina elämänsä loppuun asti. Mainittakoon, että tuohon aikaan mielenterveys ja sen ongelmat miellettiin hyvin eri tavalla ja kaikki saarelle joutuneet eivät suinkaan olleet sairaita. Kirja on kovin surullinen mutta ilmentää aikakauttaan hyvin uskottavasti ja on ehdottomasti yksi parhaita suomalaisen naisen viime vuosina kirjoittamista kirjoista. Se vaan pitää lukea loppuun asti, jotta se tuntuu siltä. 


18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
Ennen kuin mieheni katoaa

Minä olen aivan tolkuttoman ihastunut Selja Ahavaan. Olen rakastanut vilpittömästi kaikkea mitä hän on kirjoittanut ja hän onkin minulle ehdottomasti nykypäivän kotimaisista naiskirjailijoista se THE kirjailija. Ei ole laisinkaan vähäpätöistä sanoa, että mulle koko tämän vuoden paras luettu kirja, oli ehdottomasti Ennen kuin mieheni katoaa. Vähän aihepiiristä liipaten kirjoittelin täällä.
Ahava on tällä kertaa siis kirjoittanut kirjan, joka on tietyllä tapaa omaelämäkerrallinen. Kirjailija on kuitenkin joka paikassa tuonut vahvasti esille sen, että kirjassa kuuluu vain hänen ääni. Ja mä olen vahvasti sitä mieltä että hyvä niin. Tämä tarina ei nimittäin olisi mahduttanut mukaansa muita ääniä.
Teksti on niin upeasti kirjoitettua ja tarinankerronta niin taidokasta, että en koe spoilaavani mitään jos kerron että kirja kertoo Ahavan entisestä puolisosta, joka eräänä päivänä kertoo syntyneensä väärään sukupuoleen. Tarina myötäilee myös Kolumbuksen ristiretkiä ja vain kirjan lukemalla ymmärtää sen tematiikan, miten nämä niin kovin erilaiset lähtökohdat mahtuvat samojen kansien väliin. Tämä on aivan järkyttävän riipivän kaunis kirja. Tämän lukeminen sattui muhun fyysisesti. Lisäksi kirja tuntui niin henkilökohtaiselta, että musta tuntui monessa kohdassa että rikon jotakin yksityisyyden rajoja lukiessani sitä. Mulla oli monta kertaa lukemisen aikana olo, että vaatteiden riisuminen ventovieraiden edessä olisi helpompaa kuin tämän lukeminen. Tämä kirja oli vielä alastomampaa. Jos luet jonkun vuonna 2017 ilmestyneen kirjan, niin sinun tulee valitseman tämä!!!!


20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
Kun jää pettää alta

Mä olen parin viime vuoden aikana aivan totaalisen rakastunut nordic noiriin. Sekä katsottuna että luettuna. Olenkin tahkonnut aivan jumalattoman määrän nordic noiria ja tuntuisi pöljältä, jos niistä yksikään ei päätyisi lukuhaasteeseen mukaan. Olkoon se yksi sitten tämä.
Camilla Grebe on aikaisemmin kirjoittanut kolme jännäriä siskonsa kanssa, mutta käsittääkseni tämä on hänen oma esikoisensa. Kirja kertoo Emmasta, jolla on salattu suhde esimieheensä. Eräänä päivänä esimies mystisesti katoaa ja pian tämän jälkeen miehen kodista löytyy raa'asti murhattu nainen. 
Tarinankerronnallisesti kirja ei tarjoa mitään uutta. Äänessä on monta kertojaa, mutta tarina onnistuu pitämään lukijansa visusti koukussa. Kirja on paksu, mutta nopealukuinen. Kokonaisuus oli musta hyvin älykäs ja kirjailija on osannut tuoda hyvin ideansa paperille. Tykkäsin ja tämä oli ihan täydellinen joululoman lukeminen. Muistakaapa muuten muutkin nordic noirin ystävät että Silta jatkuu maanantaina!!!


21. Sankaritarina
Unelmahommissa

Blogosfäärissä ei varmaankaan ole voinut välttyä kuulemasta Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjoittamasta Unelmahommissa-kirjasta. Mä olen tämän vuoden aikana, erityisesti keväällä ennen pääsykokeita, lukenut erilaisia self help- ja työjuttuihin liittyviä kirjoja. Vaikka itsellä on sinänsä ollut suht vankka visio mitä haluan tulevaisuudelta ja opinnoilta, on epävarmoja hetkiäkin esiintynyt. Kun on kyseenalaistanut kaiken. Erilaiset opukset ja luetut viisaat sanat on palauttaneet mun itsevarmuutta ja ohjannut mun sukset takaisin ladulle. Sadun ja Hannen kirjan luin kolmisen viikkoa ennen koulun alkua. Kun tiesin jo mikä suunta seuraavilla vuosilla on mun elämässä.
Satu ja Hanne ovat kirjoittaneet kirjan pitkälti siitä vinkkelistä, miten bloggauksesta tuli ammatti. Kirjassa on kuitenkin haastateltu monia eri henkilöitä, jotka tekevät ammatikseen jotakin mitä rakastavat. Mulla oli lukiessa paikoin olo, että kirja lähinnä vain markkinoi sitä miten bloggaamisesta tehdään työ. Toisaalta, se on se aihepiiri mistä Satu ja Hanne tietävät. Ja tarjoaahan kirja muiden tarinoiden myötä laajemmalla skaalalla muitakin urapolkuja.
Kuitenkin mä koin, että juurikin sellaisiin epävarmuuden hetkiin tämä oli oikein hyvä lukunaposteltava. Tämä ei keksi pyörää uudestaan eikä anna mitään liukuhihnavastauksia. Tämä ei myöskään kerro mikä on unelmatyö tai miten sellainen saadaan. Mä koin, että kirjan tarinat oli erityisen tärkeää luettavaa tällaiselle kaltaiselleni alan vaihtajalle. Että omiin unelmiin kannattaa ja pitää uskoa ja että työ voi olla suuri rakkaudenkohde, eikä vain elämisen ylläpitoon tarkoitettu välttämätön paha. Ja ikä ei ole eikä saa olla este unelmille. Ja omiin unelmiinsa uskominen ja niiden toteuttaminen jos mikä on mun mielestä sankaritarina.


23. Käännöskirja
Alku

Tämän vuoden Helsingin kirjamessuja markkinoitiin isosti Dan Brownin vierailulla. Mä olen lukenut Dan Brownilta kaiken, mitä häneltä on suomeksi käännetty, joten todellakin ilmoittauduin tälle kirjailijaluennolle. Alkuhan ilmestyi siinä juuri vähän ennen kirjamessuja ja mä en ollut sitä vielä ehtinyt lukemaan ennen Brownin luentoa. Onneksi Brown kuitenkin osasi olla spoilaamatta liikaa itse kirjasta, vaan pikemminkin ruokki uteliaisuutta kirjaa kohtaan entisestään.
Alku on viimeisin osa Robert Langdonin seikkailuja. Varmaan jokaista Brownin Langdon-kirjaa on kritisoitu siitä, että ne ovat loppupeleissä suht samankaltaisia keskenään. Minä sanon että ihan sama, kyllä ne vaan pirun koukuttavia on olleet jokainen. Infernon (eli Alun edeltäjän) aikana mäkin hieman jo haukottelin, mutta Alku oli kyllä taas musta oikein näpäkkää tykitystä. Sitä pidetään myös Langdoneista kaikista viihdyttävimpänä ja nerokkaimpana enkä mä ala väittämään vastaan. Tällä kertaa Langdon joutuu pureutumaan pääsääntöisesti Espanjaan sijoittuvassa kirjassa kahteen kautta aikojen askarruttaneeseen kysymykseen; mistä me tulemme ja mihin olemme menossa? Enempää en tarinasta halua kertoa, Brownia suosittelen kyllä lukemaan ihan aina. Ja itseasiassa Alku on muuten sellainen kirja, minkä voi aivan hyvin lukaista vaikka ei olisi yhtäkään aiempaa Langdonin tarinaa lukenut.
Brownin messuvierailusta vielä sellainen sananen, että oikein oli messujen parasta antia. Viihdyin ja tykkäsin kirjailijan otteesta. Hauska heppunen livenä ja tätä nykyä myös korvapuustien ja Suomen ystävä.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Joulun perhekuvasto

Mä jaksan harvoin provosoitua mistään, mutta tämä Rosa Meriläisen kolumni sai kyllä verenpainetta vähän kohoamaan.

Kun me reilu vuosi sitten erottiin, käytiin oikeastaan lähes heti keskustelu perheestä. Että miten nyt jatkossa sitten ollaan ja mennään. Ja hyvin pian tultiin yksimielisesti siihen tulokseen, että vaikka parisuhde päättyy niin perheen ei tarvitse hajota. Me ollaankin vietetty lähes kaikki kuluneen vuoden juhlapyhät yhdessä. Myös joulu. Eronneena pariskuntana, mutta perheenä.

Mä en ole koskaan ollut mikään perinteisen perhemallin kannattaja, ja ehkä se näkyy nyt sitten tässä eron jälkeisessäkin elämässä. Nimittäin mä en näe tässä meidän mallissa mitään omituista. Lapset edellä mennään edelleen, tietenkin. Ymmärrän toki että kaikilla se eroaminen ei ole kovin sopuisaa. Mutta en ymmärrä sitä, että miksi erotessa on normina vain se vaihtoehto, että ehdottomasti juhlapyhät vietetään erillään. Vaikka tultaisiin ihan jees keskenään toimeen. Musta on ihanaa tarjota lapsille ympäristö, jossa erosta huolimatta vanhemmat kunnioittavat toisiaan ja välittävät myös toistensa hyvinvoinnista. Niin paljon että haluavat pystyä viettämään aikaa perheenä.

Meriläisen mukaan perhe ei voi olla koolla kun vanhemmat viettävät eri osoitteissa joulun. Niin miksi viettävät eri osoitteissa? Miksi ei voisi viettää samassa osoitteessa? Mietitäänkö sitä edes vaihtoehtona? Okei, ei se joulun vietto eksän kanssa nyt ehkä ole se oma ideaali, mutta mitä sitten. Niitä jouluja kyllä tulee, kun sen voi tehdä täysin itsensä näköseksi. Niitä jouluja tulee, kun lapset ovat jo isoja ja eivät välttämättä edes vietä jouluaan kotona. Ja kuten Meriläinenkin toteaa, uusia jouluperinteitä voi myös luoda.

Lisäksi eihän se ydinperhe nyt mitenkään takaa hyvää ja onnistunutta joulua. Omat haasteensa ja ongelmansa on kaikissa perhemalleissa. Ja kyllä kuulkaa voin kertoa että aika lailla enemmän tahtotilaa vaatii tämä tämmöinen eron jälkeinen perheenä pysyminen, kuin parisuhteen johdosta muodostunut. Väitänkin että meillä oli onnistunein joulu moneen aikaan. Rauha oli maassa kaikki pyhät ja meillä oli ihanaa ja hauskaa. Jokainen rentoutui ja nautti. Ekat kiukuttelut käytiin vasta tänään, kun joulu oli jo ohi, allekirjoittaneen johdosta. Ja siihenkin liittyi vain teinien perseily, ei eksä.

Tekeekö vanhempien päättynyt parisuhde perheestä hajonneen? Mun mielestä ei välttämättä. Tai ainakaan niin ei tarvitse lähtökohtaisesti olla. Perhe on monitahoinen kompleksi. Ei siihen tarvitse kuulua vain vanhemmat ja 1,85 lasta. Mä en edes osaa määrittää tarkkaan omaan perheeni rajoja. Miellän omaan kompleksiini paljon ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole mulle sukua veren tahi reiden kautta (vastavuoroisesti ihan jokaista verisukulaistani en pidä perheenjäsenenäni). Heistä jokainen on meille tervetullut koska tahansa, jopa niinä kaikista perhekeskeisimpinä juhlapyhinä. Heistä jokainen myös tietää sen.

Edelleen, toki ymmärrän että se eroaminen ei ole aina mitään sopuisaa puuhaa. Mutta miksi sen pitäisi aina olla kolmas maailmansota joka jättää jälkeensä vain tuhoa? Sekin on totta että lapset kyllä sopeutuu. Mutta voisiko joskus myös aikuiset olla niitä sopeutujia? Vaikka erottaisiin niin voitaisiinko sopeutua tulemaan toimeen sen lapsen toisen vanhemman kanssa? Sitä voi ihan oikeasti opetella, jos se tuntuu lähtökohtaisesti haastavalta. Toki tämä vaatii muutakin, kuin vain yhden ihmisen tahtotilan. Mutta mahdotonta se ei missään tapauksessa ole. Perhe on onneksi muutakin kuin parisuhde.

Joulua pidetään lasten juhlana. Ja sitähän se onkin. Kunnes vanhemmat eroavat ja sitten siitä tuleekin yksi juhla muiden joukossa, jolloin taistellaan kenellä lapset ovat minkäkin aikaa. Miksi sen pitää olla niin? Itse suosittelen oikein lämpimästi perhejoulua. Eksien, nyksien, ystävien, lasten, ihan kaikkien kanssa!

torstai 21. joulukuuta 2017

Lahjoja teineille osa kaksi

Kirjoittelin vuosi sitten lahjavinkkejä teineille täällä. Teinithän on kategoriana ehkä se vaikein, kun alkaa miettimään mitä lahjaksi. Aiemmin vinkkaamat ideat pätee hyvin edelleen (muulloinkin kuin jouluna), mutta ajattelin niiden lisäksi vinkata muutaman vaihtoehdon lisää.

Jouluhan on melkein jo ovella, mutta näistä uusista vinkeistä jokainen on sellainen, jonka ehtii hyvin vielä toteuttaa.

Lehden vuosikerta
Printtilehdet tekee hidasta kuolemaa, mutta siitä huolimatta ja melkeinpä siitä syystä meillä on muksuille tullut aina joku lehti. Vuosia se oli Aku Ankka, kunnes kasvoivat siitä ehkä vähän ohi. Nykyään meidän teineille tulee Pelit-lehti. Jossain vaiheessa saivat lahjaksi myös Tiede-lehden vuosikerran, mutta se ei meillä ehkä koskaan täysin breikannut. Vinkkinä muuten myös, että aikanaan kun suuntaavat toisen asteen opintoihin, niin voi tilata myös opintoihin ja tulevaan alaan liittyvän lehden. Jos siis kyseessä ammatilliset opinnot. Harrastuksiin liittyvät myös hei aina hyviä!

Kirjat
Tämä vinkki oli jo aiemmassa postauksessa, mutta huikkaan sen silti vielä uudestaan. Nimittäin kirjat ovat nykyään niin monimuotoisia, että uskon jokaiselle löytyvän jotakin. Äänikirjat toimii hyvänä pysäyttäjänä, jos nyt ei se perinteinen silmillä luku lämmitä. Ja erilaiset kirjojen lukulaitteet taas voivat innostaa lukemaan elektroniikasta kiinnostuneen. Eikä välttämättä tarvitse edes lukulaitetta, kun älypuhelimillakin onnistuu kirjojen luku. Sille perinteiselle kirjalle on siis vaihtoehtoja, ja se kannattaa muistaa. Niin tai näin, mä en kuuntelisi lukemisen osalta kovin ihmeellistä nurinaa, vaan yrittäisin kannustaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa lukutaito ei ole enää niin suuressa roolissa (tosin tätä epäilen isosti!), mutta nykyteinien kohdalla lukutaito on tärkeää jo pelkästään opintojen takia. Eli sitä kannattaa ja pitää tukea!

Liikunta
Toinen tärkeä kannustin on mun mielestä liikunnan tukeminen. Itse hommasin omilleni viiden ohjatun salikerran paketin, johon kuuluu myös saliohjelman tekeminen. Hintaa tällä oli 90e, eli musta ihan maltillinen. Ottaen huomioon, että ammattilainen tsekkaa että tyypit osaa käyttää laitteita ja tekevät liikkeet oikein. Miinuksena näissä salijutuissa on se, että aika moneen paikkaan on viidentoista vuoden ikäraja. Eli ihan varhaisteinille tämä ei käy. Mutta hurjan moneen liikuntaan liikkuvaan voi hankkia vaikkapa sarjakortin. Tanssitunnit, uinti ja kiipeily on ainakin sellaisia. Ja aina kivempi, jos itsellekin hankkii samanlaisen kortin ja menee teinin kanssa yhdessä.

Partakone
Tämä on nyt tosi sukupuolisidonnainen ja ehkä vähän patriarkaalinenkin lahja, mutta meillä ajankohtainen joten siksi tämä vinkki. Meillä ainakin oli tosi tykätty lahja! Ehkä osittain myös riitti aikuisuuteen. Tosin kannattaa haistella että koska tämän aika on. Meillä pientä osviittaa aiheeseen antoi teini itse, kun se yllätettiin erään kerran höyläämästä naamaansa.

Kysy teiniltä
Jos joku on varmaa, niin se, että kyllähän se teini lahjoja toivoo. Ja tottakai saakin toivoa. Sekä pettymyksiltä että lahjan hankkimisen vaikeudelta vältytään kun kysyy suoraan. Lahjan antajan kannattaa vähän rajata skaalaa heittämällä vaikka ihan suora summa, mitä lahja saa enimmillään maksaa. Kiinnostuksen kohteita voi hyödyntää tässäkin. Kunhan muistat että teinillekin se oikeasti ankein ja mielikuvituksettomin paketti on ne Pandan konvehdit.

Näillä vinkeillä joulua kohti. Ho-ho-ho!

lauantai 16. joulukuuta 2017

Lomalla viimeinkin

Aivan järjettömän kiireinen ja stressaava syksy on vihdoin takana. No okei, yksi tentti on vielä tekemättä mutta kyllä tässä nyt melkoisen lomalla jo ollaan. Stressi eskaloitui mulla siihen pisteeseen, että tuli tuossa muutama viikko vedettyä melkoisen minimiunilla, koska ei vaan saanut nukuttua. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sen huonommin sitä väsymystä ja unenpuutetta kestää. Onkin ollut ihan mielettömän mahtava tunne, kun nyt on saanut pari yötä nukuttua ja hartiat on sulaneet korvista takaisin paikoilleen.

Koululaisuus on osoittautunut yllättävän rankaksi. Tai no ei ehkä yllättävän, osasin mä siihen varautua. Mutta se tuli ehkä vähän yllärinä, miten vaikeaa koti ja koulu on erottaa toisistaan. Työ ja koti oli paljon helpompi pitää erillään. Aina on jotain kouluhommia kesken tai tenttejä joihin voisi alkaa valmistautumaan tai joku essee johon voisi alkaa tekemään taustatutkimusta. Sellainen tietynlainen riittämättömyys leimaa koululaisuutta jatkuvasti, ainakin mulla. Kun mä olen vielä siinä onnellisessa asemassa, että ei tarvitse tehdä töitä opintojen ohella, niin sitä on asettanut itselleen aika korkeat tavoitteet arvosanojen suhteen. Että ne hoidetaan nyt siihen jamaan, että ei tarvitse myöhemmin uusia mitään ainakaan sen takia, että arvosana oli huono. Nyt on jotenkin tosi vaikeaa olla vapaalla ja olla opiskelematta. Myöntää, että sitä koulua ei tarvitse suorittaa koko ajan. Että se liika lukeminenkin voi kostautua sillä, että ei yksinkertaisesti pysty enää sisäistämään asioita koska ei ole antanut aivoille lepoa.

Opiskelu on kiireistä ja kun omassa arjessa on myös kolmen lapsen tarpeet, niin tuntuu että helpommalla pääsee kun yrittää olla koulun kanssa aina askeleen tai pari edellä. Että ei jätä mitään viime tinkaan vaan tekee kaiken vähän liian ajoissa kuin vähän liian myöhään. Koskaan kun ei tiedä kuka sairastuu tai valvottaa tai kenellä on huono päivä ja tarvitsee olla enempi vanhempana läsnä ja unohtaa opiskelut siltä illalta. Ja muutenkin eri rooleissa toimiminen on nyt myös oma haasteensa. Kun viettää päivänsä parikymppisten kanssa, joiden elämä on vielä melkoisen huoletonta, on joskus tosi vaikeaa hypätä siihen omaan rooliinsa kun avaa kotioven. Edelleen tykkään meidän luokasta tosi paljon ja koen että päiväopiskelu on se mun paikka. Mutta oon myös tosi tyytyväinen siitä, että saan nyt muutaman viikon loman opiskelutyypeistä.

Joululoma tuli täysin oikeaan saumaan. Nyt on levon aika. Reilu kolmisen viikkoa möllöttelyä lasten kanssa ja toivon mukaan johonkin väliin pari omaakin vapaapäivää. Kolmosen loma alkoi myös nyt mun kanssa samaan aikaan, mutta teineillä on vielä ensi viikko tahkottavana. Tosin he viettivät syksyllä syysloman, me ei. Ekalla alkaa olla omat toisen asteet opinnot puolessa välissä, Tokalla taas alkaa pian yhteishaku ja niitä juttuja pitäisi tässä pohtia.

Kovin ristiriitaiselta tuntuu myös se, että vaikka oon aivan loman tarpeessa, odotan myös jo alkavaa kevätlukukautta aivan älyttömästi. Meillä on niin älyttömän kivoja kursseja tulossa. Juuri niitä juttuja, joita mä haluaisin tulevaisuudessa tehdä työksenikin. Koulun kautta pääsin muuten mukaan jeesaamaan keittokirjan tekemisisessä, siitä lisää sitten parin kuukauden päästä kun se ilmestyy. Oli muuten hauskin päivä moneen aikaan! Opettavainen mutta ennenkaikkea omaa ammatillista itsetuntoa hivelevä. Osasin, tiesin ja pystyin! Tosta noin vaan, vaikka kaikki muut oli ammattikokkeja ja mä en.

Lomalla olisi tarkoitus taas hieroa blogiakin vähän henkiin. Ja hönkiä tänne muutakin kuin koulua. Mitäs teille kuuluu?

lauantai 25. marraskuuta 2017

#superlukumaraton

Vaikka rakastan lukemista, oon aina onnistunut missaamaan lukumaratonit. Nyt satuin kerrankin huomaamaan ajoissa moisen ihanan lukurupeaman. Pienen kalenterin rukkauksen ja koulutöiden ohjelmoinnin jälkeen totesin että jes, pystyn osallistumaan! Ja eikun kirjoja valkkaamaan.


Ensimmäiseen lukumaratoniin valitsin yllä näkyvät kirjat. Vaihtoehtoja oli vaikka ja kuinka, mutta rajasin nyt tällä kertaa mukaan vain nämä neljä. Mika Waltarin Joulutarinoita nappasin mukaan tietenkin vuodenajan takia. Lisäksi olen lukenut Waltarin tuotantoa hävyttömän vähän, joten korjataan tällä sitäkin. Katja Kallion Yön kantajan otin mukaan koska sitä on kehuttu niin paljon. En ole Kallion aiemmista kirjoista juurikaan vakuuttunut mutta tämän kimppuun käyn kyllä ennakkoluulottomasti ja uteliaana. Tähän oli kirjastossa aivan posketon jono, onneksi satuin bongaamaan sen koulun kirjastosta. JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli löytö kirjamessuilta. Kirja vaikutti hulvattomalta ja muutenkin tuntuu että nyt kaipaisi jotain hauskaa luettavaa. Tätä kohtaan mulla on todella kovat odotukset! Iltasatuja kapinallisille tytöille oli myös messubongauksia. Nimi itsessään kertoo, miksi mun on vain pakko lukea tämä.

Bloggailen maratonin etenemisestä suht reaaliajassa. Vaikka valtaosa lukemisestani ajoittuu sunnuntaille, joka on se virallinen superlukumaratonin suorituspäivä, aloitan urakkani jo tässä lauantai-iltana. Aika tarkalleen nyt, kun kello on 22.57

Ja koska on ilta, on luonnollista aloittaa tietenkin Iltasadusta.

Iltasatuja kapinallisille tytöille kertoo meille lyhkäisiä tarinoita historian naisista ja tytöistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Kuka isommalla ja kuka pienemmällä mittapuulla. Nämä eivät siis ole mitään satuja vaikka kirjoitusmuoto onkin sellainen, että tätä kirjaa voi lukea myös lapsille.
Mulla meni hetki päästä sisään kirjan maailmaan ja poikkeukselliseen kirjoitustyyliin, mutta kun kirjan maailma avautui, olin aivan lumoutunut. Tämä on kerrassaan ihana ja aivan ehdottoman hyvää iltalukemismatskua, olit lapsi tai aikuinen. Eniten vaikutuin sokeasta ballerinasta, kuurosta motocross-ajajasta sekä musliminaisesta joka rakastui painonnostoon. Tässä muuten oiva joululahjavinkki. Kirja on kuvitettu todella taidokkaasti ja tarinat ovat vain sivun mittaisia. Tämä on kirjoitettu todella helppolukuiseksi ja ensimmäiset sata sivua hujahtivatkin vauhdilla. Todella hyvä valinta aloittaa lukumaraton. Aamulla jatketaan!

Sunnuntai-aamu alkoi hurjan aikaisin, koska olin luvannut hakea nuorison yönutalta. Yritin vielä saada nukuttua kun oltiin takaisin kotona, mutta ei onnistu. Jatketaanpa siis lukemista. Superlukumaraton jatkui sunnuntaina aika tarkalleen klo 8.

Ensimmäisenä tartuin Katja Kallion Yön kantajaan. En ole Kallion koko tuotantoa lukenut, mutta ne jotka olen, ei oikein ole vakuuttaneet. En nyt sanoisi että kirjat ovat olleet huonoja, mutta musta jotenkin tuntuu että Kallio ei vain ole löytänyt omaa tyyliä ja tapaa. Joka on multa ehkä oudosti sanottu, koska kritisoin jatkuvasti esimerkiksi Sofi Oksasta siitä, että hän pysyy vain siellä omalla mukavuusalueellaan eikä koskaan ota riskejä. Mutta, takaisin Yön kantajaan.

Kirja kertoo 1800-luvun lopussa irtolaiselämää viettäneestä Amandasta. Hän päätyy kuumailmapallolla Pariisiin, josta palattuaan takaisin Suomeen hänet passitetaan Seilin saarelle mielisairaana. Tykkään kirjan lähtökohdista aivan hurjasti. Kuitenkin, kun alan lukemaan huomaan että taas mulla herää samat olot kuin aiemminkin Kallion kirjoista. En vaan jotenkin saa otetta enkä uppoudu tarinaan. Luen kuitenkin sitkeästi, koska haluan antaa tälle kirjalle mahdollisuuden. Jostain syystä musta tuntuu että se on ansainnut sen. Ensimmäiset viisikymmentä sivua luettuani tulen kirjoittamaan tämän.

Muutamaa tuntia myöhemmin olen oikein tyytyväinen että jatkoin kirjan lukemista. Ei se minua vieläkään ole mukanaan nielaissut, mutta potentiaalia kyllä löytyy. Huomaan mietiskeleväni kirjan rönsyilevän omituisesti, joka tuntuu kaltaiseltani rönsyilyn kuningattarelta vähän hassulta mielipiteeltä. Lisäksi kaipaisin kirjaan kepeyttä tasapainottamaan painavaa aihetta.
Kirja ei saa minua miettimään sisältöään, kun en lue. Aamupalalla huomaan kehitteleväni uutta reseptiä, jonka kokeilua en malttaisi odottaa (keitto paahdetuista juureksista, jonka maustamiseen käytetään lakritsaa). Siltikin, Yön kantaja kannattaa kyllä ehdottomasti lukea. Se on hyvä, mutta ei mun kuppi teetä.

Päiväunien jälkeen vaihdan kirjaa. En malta odottaa enää pidempään, nyt on pakko startata Kannibaalien keittokirja. Silläkin uhalla, että muut kirjat jäävät tältä päivältä. Rakastan keittokirjoja, joten jo nimensä puolesta uskon että tämä jos mikä on mun kirja. Kun mun rupeaa naurattamaan jo heti ekassa luvussa, tiedän että tämän parissa vierähtää koko iltapäivä.

Kannibaalien keittokirjassa on tavallaan kaksi kirjaa yksien kansien välissä. Ensin lähes kokonainen keittokirja ja sitten itse tarina. Kirja kertoo miehestä, jolla on poikkeuksellisen tarkka haju- ja makuaisti. Hän on kulinaristi sanan varsinaisessa merkityksessä ja kirjan nimikin jo antaa melko hyvin osviittaa siitä, mistä kirja kertoo. Tarina tiivistyy loppua kohden ja vaikka tässä vaiheessa alkaa jo vähän lukuväsy iskemään, en voi lopettaa lukemista. Tämä oli ehdottomasti nerokkain kirja vähään aikaan. Loppu oli suorastaan silkkaa huikeutta!

Luin kirjan lähes yhdellä istumalla. Teksti on selkeää ja nopealukuista. Viehätyn välittömästi Koskisen todella älykkäästä kielenkäytöstä ja sanoilla leikittelystä. Lukiessani kirjaa mulla herää kuitenkin kysymys; JP Koskinen, what's the thing with the oliivit?
Tämä kirja on mustan huumorin ja pataruokien ystäville.

Ihan kaikkia velvollisuuksia en saanut keploteltua sunnuntailta pois, joten tähän väliin tuli muutaman tunnin lukutauko. Kellon heilahdellessa puoli kahdeksaan illalla, sain vihdoin napattua käteeni Joulutarinoita. Laitoin taustalle soimaan vielä Jouluradion ja loppuilta sitten vietetään näissä merkeissä.

Ja voihan pojat, nämä kaksi yhdessä ovat aivan lyömätön yhdistelmä. Vaikka olen glögiä kumonnut jo tovin ja pistänyt poskeen sekä piparia että joulutorttuja, on nyt ihan ensimmäistä kertaa aidosti sellainen olo, että ihan kohta on joulu.

Joulutarinoita on kokoelma Waltarin kirjoituksia, joita hän kirjoitti eri vuosikymmeninä eri joululehtiin. Osa on hyvinkin satumaisia, sellaisia että voisin hyvinkin lukea näitä myös Kolmoselle. Ja osa tarinoista on selvästi kirjoitettu aivan eri aikakaudella, mitä nykyisin eletään. Ne ovat pelottavia ja jopa hieman synkkiä. Kuitenkin kirja jättää jälkeensä joulun ja on hyvin Waltarimainen. Tekisi mieli kaivaa pitkästä aikaa Sinuhe kirjahyllystä. Joulutarinoita on kirja, joka tekisi mieli ahmaista heti pienenä alkupalana. Tarinat ovat lyhkäisiä joten lukeminenkin on melko rivakkaa. Mutta tuntuu, että tämä on kirja jota haluan lukea pitkin joulukuuta, ehkä joululomallakin. Muutaman kymmenen sivun jälkeen kaivan esiin kirjanmerkin ja peruutan takaisin Yön kantajan pariin.

Luin valituista kirjoista kaksi kokonaan ja kaksi osittain. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 653.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Lukuhaaste: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

8. Suomen historiasta kertova kirja
kuva täältä

Otetaanpa välillä vähän lukuhaastetta. Olen aika kivasti jaksanut lukea opintojen ohella mutta tokikaan lukuhaaste ei ole edennyt samaa tahtia kuin aiemmin. Yli puolet siitä saan kyllä toteutettua, nyt ne pitäisi kaikki vaan saada naputeltua tänne bloginkin puolelle.

Aloitetaanpa siis nyt tästä. Suomi100 on ollut kantavana teemana tänä vuonna oikeastaan kaikessa, niin myös lukuhaasteessakin. Tähän olisi ollut varmastikin helppo napata jokin tämän vuoden uutuuksista, koska maamme historiasta ilmestyneitä kirjoja on tullut tänä vuonna markkinoille vähän jokaisesta koulukunnasta. Siksipä päätinkin valita tähän jotain ihan muuta!

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on kirja, johon iskin silmäni jo vuosi sitten kirjamessuilla. Päädyin ostamaan sen Kolmosen isälle lahjaksi ja lainaamaan sen hänen kirjahyllystä itselleni. Tämä kirja ei vain omalla mittapuulla ollut mitenkään kovin nopealukuinen, koska pelkään kummitusjuttuja. Ja niitä tämä kirja on täynnä. Piti välillä pitää vähän taukoa lukemisesta.

Kirja perehtyy maamme historiaan vanhojen rakennusten kautta. Yhteistä näille ympäri maata sijaitseville rakennuksille on se, että niissä jokaisessa kummittelee. Pääsemme tutustumaan muun muassa Kirkkonummella Hvitträskiin, Helsingissä Katajanokan vankilaan sekä Hovimäki-sarjasta tuttuun Brinkhallin kartanoon. Jokainen rakennus on hyvin vanha ja monen historia on ollut enemmän tai vähemmän verinen.

Jokaisesta rakennuksesta käydään kattavasti läpi historiaa. Tarinoita on myös elävöitetty valokuvilla, sekä uusilla että vanhoilla. Hyvin harvoin koen että valokuvat jotenkin parantaisivat kirjaa, en yksinkertaisesti ole niin visuaalinen ihminen. Mutta tämän kirjan valokuvat olivat aivan ehdottoman huikeita ja henkeäsalpaavia. Ja ihan ehdottomasti ne tekivät kirjaa jotenkin konkreettisemmaksi. Toisaalta myös koin, että valokuvien henkilöt ja huoneet tekivät kokonaisuutta jotenkin vielä kammottavammaksi. Niistä huokui jotakin selkäpiitä värisyttävää.
Jos oikein ymmärsin, osa valokuvista on otettu paikoissa, joihin ei normaalisti vierailijat pääse käymään.

En sanoisi kirjaa kuitenkaan varsinaisesti pelottavaksi. Vilkkaan mielikuvituksen omaavat henkilöt kyllä varmasti saavat tämän luettuaan kotiseinien varjot juoksemaan ja nurkat narisemaan. Mutta ei tämä missään nimessä mikään kauhukertomus ole. Itselläni heräsi pikemminkin mielenkiinto matkailuun. Harmittelin esimerkiksi Mustion linnan kertomuksen aikana, että en ole siellä koskaan käynyt vaikka ohi olen mennyt monia kertoja. Jokainen kirjassa oleva kohde on yleisölle avoinna, eli mikseipä ensi kesänä harrastaisi hieman kotimaan matkailua karttanaan tämä kirja.

Rakastan muuten tuota kirjan kantta. Se on värimaailmaltaan sekä kokonaisuutena mielestäni jotenkin todella aavemainen. Ilmentää kirjaa siis täydellisesti. Tämä kirja on ehdottoman hyvä lahjavinkki jouluksi heille, jotka ovat kiinnostuneita matkailusta, kummitusjutuista ja kotimaan matkailusta with a twist.

Lukuhaaste täällä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Np: Miljonasade - Marraskuu

Ja niin heilahti silmille marraskuu! Musta tuntuu, että nämä mun kirjoitukset on sellaisia ryöpsähdyksiä silloin harvoin kun satun kirjoittamaan. Vähän niinkuin vanhaa kaveria näkiessä. Kaikki kuulumiset ja jutut selittää aivan sekaisin ja epäkronologisesti ja sitä mukaa, kun asioita pulpahtaa mieleen. Oksentaa kaiken kerralla. Sitä on siis luvassa nytkin.

Sinne meni työharjoittelu ja kirjamessut. Kolmosen synttärit, mun synttärit ja isänpäivä. Toteuttamatta jäi niin lihaton lokakuu kuin  moni muukin mitä olisin halunnut. Haudutellaan (pun intended) ideoita ensi vuodelle. Marraskuu on edelleen meillä se hippauskuu, joskin tänä vuonna on juhlittu hyvin pienellä voluumilla. Muistettu kuitenkin.

Koulussa pyörähti käyntiin toinen moduuli. Sen jälkeen 2/12 opinnoista suoritettu, jos lasketaan moduulikohtaisesti. Ja eka lukukausikin on sitten paketissa. Opintopisteitä on tällä hetkellä kasassa 13, eli enää 197 jäljellä. Ihanaa on edelleen ja aina vaan. Kävin viikko sitten hakemassa töistä opintovapaata kevääksi. Tarkoituksena on mennä kesällä muutamaksi viikoksi omaan duuniin, sitten kesälomailla ja ennen koulun alkua työharkata uuden alan jutuissa. Kunhan tiedän konkreettisia päivämääriä, niin sitten tarkentuu. Mutta tällä hetkellä kypsyttelen pääkoppaa siihen, että ensi kesä on  se viimeinen vanhassa työssä.

Kuherruskuukausi koulun suhteen vaan jatkuu. Oon päässyt mukaan niin huikeisiin juttuihin (mm. heilumaan taustaporukoissa täällä), että en meinaa itsekään aina uskoa. Palkkatöitä saisi jo niin paljon kuin vaan pystyisi tekemään, mutta oon itse vielä vähän himmaillut. Niin kauan kun olen aikuiskoulutustuella, mun kannattaa panostaa opintoihin niin paljon kuin kykenen. Tulee eteen vielä se päivä kun koulun ohella on pakko tehdä töitä jotta eletään, ja silloin ei välttämättä paukut riitä yhtä isosti kouluun. Eli nyt nojataan sinne opintoihin ja opintopisteiden kerryttämiseen pääpainotteisesti.

Ensimmäiset tulokset tenteistä ja muista tuli tuossa muutama viikko sitten. Ihan jees on mennyt, mutta toki petrattavaa on. Kuten kirjoitin, nyt kun mun talouspuoli on vielä turvattua, niin voin panostaa pelkkään kouluun ihan täysillä ja sitä myöten voi rimaakin pitää vähän korkeammalla. Itseopiskelua on paljon, joten itse on opiskeltava. Ja se on mulla vielä osittain opettelun alla. Koska vaikka rakastan lukemista, niin se ei ole mulle se helpoin ja luontaisin tapa oppia.

Kirjamessut oli taas ihana piristys syksyssä. Joskin mun mielestä tämän vuoden messut ei olleet niin kivat, kuin viime vuoden vastaavat. Teemana tuolla(kin) oli Suomi100 ja mun on pakko sanoa että vähän alkaa aihe väsyttämään. Kyllä on tärkeä teema, mutta kun koko vuosi on veivattu tuota samaa kaikkialla. Se on joka paikassa teemana ja aina siitä ilmennetään vain niitä samoja juttuja. Teemailkaa vaan Suomi100:la, mutta voisiko sitä tarkastella jostakin muustakin näkökulmasta? Onhan meillä nyt hei muutakin kuin sotavuodet ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen.
Messulöytöjä tein, ehkä enemmänkin kuin opiskelijan lompakko olisi sallinut mutta menijo. Dan Brown oli huikea, mutta ehkä palaan häneen kun saan aikaiseksi kirjoitettua lukuhaastetta, johon mahdutin Danin viimeisimmän.

Ruoka- ja viinimessutkin oli vähän pettymys. Tarjonta oli tänä vuonna todella viinipainoitteinen, mikä toki tavallaan hyvä ja tavallaan ei. Viini on toki aina kiva, mutta maistelumielessä se ei oikein toimi, jos sitä viiniä on noin älyttömästi. Ruokapuolen porukoita olisin kaivannut enemmän paikalle ja paikalla olijoilta olisin kaivannut jotakin uusia juttuja ja näkökulmia. Jotenkin ne vihikset ja raakasuklaat on jo nähty. Ehkä musta on tullut kriittisempi?

Erosta on kohta vuosi. Arki on asettunut jotenkin, toki tässä on paljon uutta ja omituista edelleen, koska niin moni muukin asia, kuin vain parisuhde on muuttunut vuoden aikana. Aika on mennyt hurjaa vauhtia, niinkuin se aina tuppaa menemään. Meillä on Kolmosen isän kanssa edelleen oikein hyvät välit. Vietetään porukassa aikaa vaihtelevasti, riippuen vähän miltä kalenteri näyttää. Elämä tuntuu oikein hyvältä, mutta toki on joskus ollut jotain sisäänhengityksen mittaisia mietintöjä että oltaisiinko me kuitenkin saatu homma toimimaan? Mutta sitten tulee taas joku juttu, joka muistuttaa minkä takia näin on parasta.

Tokalla starttaa kohta vika lukukausi peruskoulua. En tiedä onko hänellä vielä oikein ihmeemmin oloja että mitä sitten. Mulla on itsellä oma näkemys ja sen asian kanssa tässä puntaroin että miten paljon annan lapselle vapauksia päättää itse ja minkä verran sitten tarjoan sitä vanhemman sanaa. Varsinkin kun Eka on edelleen paikoin katunut sitä omaa kouluvalintaansa (tähän liittyy kamalan iso kokonaisuus jota en voi täällä avata koska tiedän että Eka ei halua että asiasta puhutaan kodin ulkopuolella, mutta kinkkinen kuvio siis). Tosin Toka on persoonana hyvin erilainen kuin veljensä. Rauhallisempi ja varmempi persoona. Enemmän kotona omissa nahoissaan. Eli en oikein edes tiedä että millaisena vanhempana tässä nyt larppaisin menemään.

Eli sellainen sekava ulosanti tällä kertaa. Nyt on itsellä olo että haluaisin aktivoitua ainakin Instagramin puolella (meillä on tänään koulussa joku Naughty brgrin tasting-homma tjtn, josko sieltä saisin jotain materiaalia irti. Ja niin joo, perjantaina oli opiskelijayhdistyksen puolelta viinitarjoilua ruokiksella. Joko oon sanonut että rakastan mun koulua?) ja kova into olisi kirjoittamiseenkin. En jaksa oikeasti uskoa että tämä olisi ajanpuutteesta kiinni, koska. No en vaan usko.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Koululainen

Ja niin hurahti kuukausi johonkin. Vähän ylikin, koska niin kauan on näköjään edellisestä postauksesta.

Paljon olisi asiaa aiheesta ja sen vierestä, mutta josko lähtisi nyt liikkeelle vain niin että kirjoittaisi. Katsotaan millainen lopputulos syntyy.

En muista oonko tänne todennut että koulun alettua olen ollut kiireisempi kuin koskaan. Se on ihanaa ja samaan aikaan aivan kamalaa. Kaikki on pakko kalenterisoida, koska kaikkea on niin paljon että en mitenkään kykene hallitsemaan kokonaisuutta ilman kalenteria. Kaikesta huolimatta opiskelu ja koulu on ihanaa ja kaikki on hyvin. Eilen viimeiksi totesin Kolmosen kummitädille että vaikka mä olen ihan rahaton niin olen onnellisempi kuin koskaan.

Koulupäivät on välillä pitkiä ja tekemistä on paljon. Päiviä pidentää erinäiset vapaaehtoishommelit, joihin olen puskenut mukaan. Tietysti tavallaan on pöljää väsyttää itseään ja tehdä itselleen sitä kiirettä, mutta kaikki vapaaehtoinen jossa olen ollut mukana, hyödyttää mun opintoja. Noissa hommissa olen oppinut käytännön kautta paljon juttuja, joita ei teoriassa ole mahdollista oppia. Eli vanha kunnon tekemällä oppii on jalkautettu. Kaikki vapaaehtoinen on ollut vain kivaa ja hauskaa ja niin kauan kun tuntuu tuolta, aion jatkossakin vapaaehtoistella.

Ensimmäinen moduuli koulua on nyt takana. Tuntuu että koulua olisi käyty jo paljon kauemmin mitä on käytykään. Ensimmäinen työharjoittelu alkaa nyt ja vähän jännittelee. Toisaalta oon hurjan innoissani ja toisaalta taas kauhusta kankeana. Eka harkka on tosi lyhyt joten vähän mietityttää että mitä siinä ehtii oppimaan. Varmasti paljonkin, jonka huomaa vasta sitten jälkikäteen. Mutta jotenkin itsellä on olo että olisi kiva olla oikeissa hommissa vähän pidempään.

Ja oikeista hommista puheenollen. Kävin duunissa tuossa päivänä eräänä hakemassa lisää opintovapaata. En ole kahteen kuukauteen käynytkään työpaikalla eikä ole ollut oikeastaan ikäväkään. Ja kun tovin juttelin työkavereiden kanssa niin omat suunnitelmat vain vahvistuivat. Ensi kesä tulee olemaan mun viimeinen työpätkä kyseisessä työpaikassa. On ollut hurjan helpottavaa huomata että nyt mä olen löytänyt sen oman juttuni ja poltteen. Ja että tein ihan oikean ratkaisun kun lähdin opiskelemaan, vaikka oma elämäntilanne oli muutoin tosi epävarma. En voi riittävästi painottaa miten onnelliseksi tämä mut tekee.

Pitkät päivät ja kiire alkaa kuitenkin tuntumaan. Alan olla aika väsynyt ja tasapainoilu kaiken kanssa on aika kuluttavaa. Huomaan että en pysty enkä voi enkä jaksakaan olla nyt samalla tavalla mukana ihmisten jutuissa, mitä aiemmin oon ollut. En pysty nyt vaan repeämään kannattelemaan ketään koska iso osa voimavaroista menee tämän oman elämän kannattelemiseen. Mä kyllä ihan oikeasti tykkään kun on hektistä ja menoa ja meininkiä, mutta kyllä se sitten vaatii vastapainokseen myös sen että pitää huolen että elämässä on niitä voimaannuttaviakin hommeleita. Ja joutunut opettelemaan että ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos ei vaan repeä kenellekään kainalosauvaksi. Ainakaan niissä määrin mitä aiemmin. Tämä on ollut muuten tosi vaikea rasti.

Lisäksi joutuu pitämään tosi tarkkaan huolta siitä että pysyy suunnitelluissa aikatauluissa. Mä olen joutunut sijoittamaan kalenteriin mm. ajat koska luen tentteihin. Ja niistä on pakko pitää kiinni, huvitti mua lukea tai ei. Koska ikinä ei tiedä kuka täällä kotona sairastuu tai mitä yllättävää tapahtuu. Mun on pakko yrittää pysytellä pari askelta edellä koko ajan opintoihin liittyvien juttujen kanssa, jotta tekemättömiä asioita ei ala kertymään. Tämähän on toisaalta vaan hurjan hyvä homma mutta kun on enempi sellainen viime tinkaan taipuvainen tapaus, niin kyllähän tässä on pitänyt erinäistä asenneremppaa tehdä. Ja kasvattaa joku kurinalaisuus.

Koulun myötä myös oma ammatillinen ajatusmaailma on avautunut tosi paljon. Tietyt jutut ajoi mut hakeutumaan just tuonne opiskelemaan, mutta nyt on päässyt käymään sillä tavalla että opintojen ja noiden vapaaehtoishommeleiden kautta oon huomannut että sieltä kokonaisuudesta löytyy hirmuisesti juttuja jotka mua kiinnostaisi. Niitä kiinnostavia hommia löytyy jopa niin paljon että on vähän hankala löytää sieltä ne jutut mihin keskittyisi. Toki nyt vielä näin opintojen alussa ei tarvitsekaan tietää mutta helpottaisi huomattavasti esimerkiksi työharkkaa kun osaisi vähän rajata että mihin voitaisiin keskittyä. Luotan toki siihen että kyllä ne sieltä nousee esiin mutta tämä on vähän yllättänyt mut. Että siellä kivojen juttujen seassa on asioita, joista etukäteen ajattelin että ei voi olla kivaa.

Hurjan onnellinen olen myös tyypeistä, joita olen saanut koulun kautta elämääni. Meidän ryhmästä löytyi tosi nopeasti ne omat tyypit ja on ihanaa huomata miten samanhenkisiä me ollaan. Toki ne omat kaverit koulun ulkopuoleltakin on edelleen tosi tärkeitä ja osana elämää, mutta kyllä vaan helpottaa koulunkäymistä paljon kun sielläkin on ystäviä. Mä en ainakaan selviäisi jos joutuisin ajelehtimaan yksin. Tämäkin olo entisestään on vakuuttanut mut siitä että päiväopinnot oli just mulle paljon parempi vaihtoehto kuin monimuotoisuus, jossa joutuu paljon enemmän olemaan yksin.

Reilu parin viikon päästä siintävät Helsingin kirjamessut kutkuttaa kanssa hurjasti. Kaiken sähellyksen keskellä oon yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni sekä liikunnasta että lukemisesta, koska ne aidosti on mulle tärkeitä. Ja tuntuu ihanalta että kaiken tämän orastavan väsyn ja muun keskellä on kohta tiedossa neljä päivää pyörimistä täysin vieraiden ihmisten ympärillä, jotka kuitenkin samaan aikaan on ihan samanhenkisiä kuin minä.

Tämmöistä pintaraapaisua tänne. Nopeasti siivouspäivän välttelyn keskeltä. Haluaisin optimistisesti ajatella että nyt taas aktivoidun mutta ehkä totean vain lakonisen realistisesti että tavataan kuukauden kuluttua!

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Miksi nuorempi mies kiinnostaa?

Mä en ole edelleenkään sukeltanut mihinkään deittailuskeneen. Suurin syy on se että ei ole vielä innostanut riittävästi ja toinen se, että opettelen edelleen limboamaan tämän uuden arjen kanssa. Mulla ei yksinkertaisesti olisi juuri tällä hetkellä edes aikaa millekään kovin potentiaaliselle ihmissuhteelle. Oon onnellisesti suhteessa itseni kanssa ja se tuntuu just siltä mitä nyt tarvitsee.

Mutta toki tapailu ja tyypit ja seukkailu on ollut mielessä. Niitä on miettinyt. Ja varsinaisesti ei kyllä olisi ollut pula tyypeistä, jos jotain juttuja haluaisi kehitellä. Mä en ole Tinderissä tai missään mutta esimerkiksi erinäisissä illanvietoissa on aina tullut joku vähän juttelemaan. Ja se ettei mitään ole kehittynyt, on ollut mun valinta. Oon itseasiassa tehnyt aina tosi nopeasti selväksi että missä mennään. Joskus ne tyypit jää vielä juttelemaan vähän eri sävyllä ja joskus poistuvat. Kumpikin on ollut fine.

Se mikä tässä nyt on ollut yhtenäistä lähes kaikkien kanssa, jotka mua on yrittäneet tulla pokaamaan on se, että he ovat olleet melkoisen nuoria miehiä. Ja mä olen ollut vähän hämmentynyt siitä. En yllättynyt, koska mä näytän itse helposti ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta mitä oikeasti olenkaan (puhumattakaan siitä että oon tyyppinäkin sellainen iso lapsi). Oon tottunut siihen että kulmakarvoja kohotellaan kun kerron minkä ikäinen oikeasti olen. Mutta nuorempien miesten huomio on silti ollut hämmentävää.

Ainahan hoetaan että ikä on vaan ikä. Numero joka ei kerro mitään. Ja mä olen ihan samaa mieltä. Mutta mun mielestä se on ihan luontevaa ja luonnollista että sitä miettii vähän esimerkiksi jotakin ikähaarukkaa, joka olisi itselle se sellainen osuvin. Vaikka nyt tapailumielessä. Ja niin mäkin olen tehnyt, vaikka en ole ketään halunnut tapaillakaan. Ihan tosissani olin miettinyt että sitten kun se olo tulee että olisi kiva mennä vaikka treffeille, en kyllä varmasti halua ketään alle nelikymppistä. Koska mä en halua enää lisää lapsia niin on todennäköistä että vähän vanhemmilla on jo omia lapsia ja ylipäätään joku kuvio elämästä. On elämänkokemusta ja sellaista hiljaista kunnioitusta kaikkea kohtaan. Little did I know!

Mä olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Tänä vuonna oon ottanut tietyissä tilanteissa vähän sellaisen moodin itselleni, että harjoittelen treffailua. Siis sillä tavalla että harjoittelen mitä kerron itsestäni, mitä kyselen toisesta jne. Se toinen osapuoli ei ole ollut millään lailla tietoinen näistä mun systeemeistä mutta jos on ollut sellainen potentiaalinen harjoitusmateriaali siinä edessä niin oon vähän kokeillut sellaista olematonta treffitilannetta. Ja kuulkaa. Tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa että en koskaan ikinä halua treffailla yhtäkään itseni ikäistä tai vanhempaa miestä! On joo elämänkokemusta ja muuta mutta jostain kumman syystä se vaaka on kellahtanut siihen suuntaan jossa ollaan kyynisiä, pettyneitä ja jopa ilkeitä sieluriepuja. Ja mä en todellakaan halua alkaa korjaamaan ketään.

Mä olen aika monta nuorta miestä torjunut ihan suoraan sillä että olen sanonut että sä olet liian nuori mulle nyt. Tuossa joskus alkuvuodesta tapasin yhden tyypin joka oli todella nuori. Siis ihan todella nuori! Hänessä oli kuitenkin jotain tosi hurmaavaa ja herttaista. Ennenkaikkea hän oli hyvin poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän sai mut kyseenalaistamaan tätä mun omaa näkökantaa. Että miksikä nyt ei voisi olla nuorempi? Ja hän on itseasiassa ainoa joka on jäänyt vähän mietityttämään. Jossain intuitioissani (ja vähän humalassa) annoin hänelle mun puhelinnumeron ja myönnän olleeni harmistunut kun hänestä ei koskaan kuulunutkaan mitään. Tosin sitä ei voi ihmetellä jos ottaa huomioon että hoin valtaosan illasta sitä että hän on liian nuori. Ja kun se ei tehonnut, otin mukaan sen kortin että mun vanhin lapsi täyttää ensi vuonna 18. Rakkaat huulet, olkaa joskus hiljaa!

Hänen myötään muutin ajatusmaailmaani ja ylipäätään aloin miettimään tätä juttua. Että mikä niissä nuoremmissa miehissä viehättää? Ja mun täytyy kyllä sanoa että se ikä ei edelleenkään ole se juttu. Vaan kyse on sukupolven murroksesta. Vielä mun ikäluokassa ja vanhemmissa on paljon kundeja jotka on kasvaneet sellaiseen miehenmalliin, joka ei ole se oma. Mutta jota vastaan ei ole osannut tai pystynyt kapinoimaan. Kaikki ei toki ole kokeneet tätä ongelmaksi vaan ovat sopeutuneet. Mutta on paljon heitä, joille se on sanellut koko sen suunnan mihin elämä on vienyt. Ja se suunta on ollut ihan väärä.

Sen ei-omanlaisen miehenmallin mukana tulee käsi kädessä huono itsetunto ja tuosta kombosta on tosi hankala rimpuilla pois. Ja se kombo on niin painava, että se vaikuttaa väkisinkin sun ihmissuhteissa. Ja sitten susta tulee helposti kyyninen ja pettynyt. Pitäisi ensin hoitaa se oma pää sellaiseksi että se tuntuu kotoisalta. Mutta todella harva siihen oikeasti pystyy tai edes haluaa sitä tehdä. Multa irtoaa kaikki myötätunto näille tyypeille. Kamala ajatus että joutuu elämään sellaisena mitä ei haluaisi olla.

Nuoremmalla ikäpolvella taas on ollut se etu että yhteiskunta ja ympäristö on ollut paljon sallivampi. Toki paljon duunia on edelleen sen saralla että jokainen saisi olla sellainen kuin on. Ja edelleen varmasti löytyy kolkkia erinäisistä niemennotkoista ja saarelmista, joissa mies on tietynlainen ja siitä mallista ei livetä. Mutta paljon on tultu eteenpäin sieltä 80-luvulta. (nuoret) Miehet osaa ilmaista itseään ja olemustaan ihan eri tavalla nykyään, eivätkä he edes koe sitä millään lailla ihmeelliseksi. Ja kun näin on niin onko mikään ihme että he kasvavat varmemmiksi? En voisi esimerkiksi ikinä kuvitella että kukaan oman ikäluokkani miehistä sanoisi lempileffakseen The Notebook. Nuoremmasta miesväestä tiedän taas useammankin, jotka sen ovat nimenneet omaksi lempparikseen. (Joku voisi mutista suupielestään että mies heittää noin vaan miellyttääkseen naista. Mä haluan välttää just tuota kyynistä ajatusmallia koska kokonaisuuksia tarkastelemalla oon kyllä huomannut että ketkä on vilpittömiä ja ketkä ei. Mulla on todella vahva kusipäätutka ja ne miellyttäjät muuten löytyy poikkeuksetta aina niistä vanhemmista miehistä. Nuorempien miesten ei tarvitse koska he ovat varmoja siitä mitä ovat)

Nuoremmilla miehillä on myös paljon avarampi näkökanta maailmaa kohtaa. Ja väitän että sitten kun he ovat nelikymppisiä, niitä elämän kyynistämiä ihmisiä ei ole niin paljon kuin on tässä mun sukupolvessa. Koska jo sieltä nuoresta iästä lähtien on saanut kasvaa ja olla sellainen kuin on ja siihen on jopa kannustettu. Ja ylipäätään asenteet on ihan toisella tapaa sallivia. Jo lähtökohtainen suhtautuminen on useammin miksei vois kuin ei todellakaan voi. On sallitumpaa kokeilla ja mokata kuin jäädä arpomaan ja valita se varmempi vaihtoehto vaikka se ei tuntuisi yhtään omalta. Mä en jaksa uskoa yhtään siihen että se olisi varsinaisesti se elämä joka kyynistää. Että kun olet riittävästi elänyt niin oot huomannut tietyt realiteetit ja siksi kyynistyt. Kyllä ne on valinnat joka sut saa kyyniseksi. Ja se, hoidatko ne pettymysten aiheuttamat jälkipelit miten. Musta tuntuu että nuorempi väki suhtautuu jo lähtökohtaisesti pettymyksiin eri lailla. Se on yksi vaihtoehto siinä missä muutkin. Mutta ei sen tarvitse olla mikään lopullinen ja kaikkea määrittävä vaihtoehto.

Eli kyllä, voisin aivan hyvin nykyään nähdä itseni tapailemassa itseäni reilusti nuorempaa henkilöä. En tosin pidä itseäni minään puumana ja ylipäätään musta on tosi ahdistavaa että on olemassa nimityksiä ihmisille, jotka on eri-ikäisiä. Toivon että niistä päästäisiin pikkuhiljaa eroon.
Tosin pieni raja on edelleen pakko vetää ikähommissakin. Mun koulussa olevat 19-vuotiaat on liian nuoria! On!!! Kolmosen kummitätiä lainaten: sikiöitä ja lapsimorsiamia.


lauantai 26. elokuuta 2017

Terkkuja kuherruskuukaudelta

Niin vaan on sitten jo takana koulun orientaatiopäivät sekä ensimmäinen varsinainen opiskeluviikkokin. Ja niinhän siinä tietenkin kävi että jännitin etukäteen ihan turhaan. Kyllä siellä moni muukin on aivan yhtä pihalla, ellei jopa vielä enemmän hukassa kuin mä...

Mistähän tuota nyt sitten aloittaisi. Aika odotetusti mä olen meidän ryhmän vanhin, mutta en ainoa sillä mulla on ryhmässä ikäkaimakin. Nuorimmat on melkein meidän Ekan ikäisiä eli ikähaarukkaa on. Toistaiseksi ei ole haitannut yhtään. Pikemminkin voin ihan vilpittömästi todeta että meillä on ihana ryhmä. Tietenkään kaikkien kanssa ei nyt samalla lailla löydy sitä hengenheimolaisuutta mutta nimenomaan ryhmänä ollaan tosi toimiva yksikkö.

Mitään pehmeää laskua ei ole ollut vaan löysät on kiristetty heti pois. Tiukka tykitys alkoi samantien, mutta toistaiseksi tuntuu vaan ihanalta oppia. Ennen koulun alkua mietin että mitä jos tämä ei olekaan yhtään mun juttu ja sitä mitä mä toivoisin. Mutta kyllä vaan on. Jo ekoista tehtävistä ja materiaaleista nousi esiin monia juttuja, joista kirjoitin mun ennakkotehtäväänkin. Tuntuu että aina kun alan lukemaan jotain koulujuttuja, nyökyttelen niskan ihan kramppiin. En edes pysty kuvailemaan miten mielenkiintoista mun koulu on. Toki esimerkiksi aikatauluttamisessa saa olla tarkka koska kokonaisuudet on isoja. Mutta mä pärjään kyllä. Ja tuntuu ihanalta sanoa noin.

Mitään lomailua koulu ei todellakaan ole ja töitä saa tehdä ihan tosissaan. Se on tullut hyvin selväksi. Mutta toisaalta tykkäänkin että liian helpolla ei pääse. Mä olen tottunut tekemään töitä joten hyvä näin. Lisäksi kun koulu tuntuu niin omalta jutulta, niin on poltetta paiskiakin hommia. Ja suoraan sanottuna tuntuisi tosi oudolta siirtyä hektisestä työnteosta räkimään kattoon. Joten tämä tiukka tahti sopii mulle oikein hyvin. Tosin tahti on niin tiukka että en usko että kaikki meidän ryhmästä tulee valmistumaan. Ainakaan samassa aikataulussa. Mikä tuntuu toisaalta vähän nuivalta ajatellen että ehkä ilman opiskelupaikkaa jäi joku potentiaalisempi. Pääsykokeiden perusteellahan nimittäin tämä opiskelutahti ei tullut mitenkään ilmi. Saisin tästä kirjoitettua varmaan ihan oman postauksenkin mutta jätetään tämä nyt tämmöiseksi pintaraapaisuksi aiheesta.

Ekat opiskelijabileetkin on koettu. Fuksiaiset ja ekat approt ja sitsit on merkattu kalenteriin. Haalari ostettu (mietin pitkään että voinko mä nyt tämän ikäisenä oikeasti keikkua joku haalari päällä mutta mun ryhmäläiset 20-vuotiaat käännytti mut ja oli sitä mieltä että todellakin haalarit hankitaan joten..) ja ekat haalarimerkit ommeltu. Ajattelin että tämä opiskelijaelämä mennään nyt niin että kaikkeen lähdetään mukaan ja kaikkea kokeillaan. Toki mä en viikoittain missään bileissä juokse mutta ehdottomasti läpikäyn ne kaikista legendaarisimmat. Ihan jo ryhmäytymisen ja verkostoitumisen takia. Mä tulen kuitenkin alalle täysin muualta ja jo vähän vanhempana. Todellakin käytän hyväksi kaikki keinot joilla saan tungettua jalkaa oven väliin ja tutustuttua tyyppeihin, joista ainakin joku tulee todennäköisesti jonain päivänä olemaan mun työkaveri.

Kaiken uuden oppimisen lisäksi koulussa on ehdottomasti parasta se, että koko tupa on täynnä samanhenkistä porukkaa. Vaikka ollaan tyyppeinä erilaisia, niin on se sellainen polte ja intohimo tuota juttua kohtaan. Mikä meidät sinne kouluunkin on ajanut. Samaten kun me ollaan käsittääkseni ainoa koulutusohjelma koko Suomessa ja ainoa ryhmä tätä vuosikurssia, niin yhteishenki on melko huikea. Enkä voi liikaa suitsutella meidän tutoreita ja opetutoria, jotka on myös ihania.

Ikäeroista vielä että tosiaan meillä on väkeä aika isolla haitarilla. Toisilla on suurempi tarve tehdä numeroa siitä omasta iästään ja toisilla ei. Mä olen kautta aikojen tottunut siihen että kukaan ei ikinä usko minkä ikäinen oon, eikä mulla ole ollut koskaan sen isompaa tarvetta tuoda sitä ikääni edes esille. Se on itsellä aina ollut vaan numero joka ei ole määrittänyt mun elämässä juuri mitään. Ja kun tutustun uusiin, varsinkin nuoriin ihmisiin, ei alkuihmetyksen jälkeen yleensä kukaan jaksa hämmästellä sitä miten oon jo niin "vanha". Koska en tee siitä itsekään mitään numeroa suuntaan tai toiseen. Oon nähnyt paljon sitä että vähän vanhemmilla on tarve tuoda sitä ikäänsä esille vähän joka käänteessä. Voin kertoa että sillä ei ainakaan uusia ystäviä saa. Yllättäen oonkin nyt koulussa bondannut parhaiten itseäni todella reippaasti nuorempien kanssa. Tosin itse en yllättynyt siitä ollenkaan.

Vaikka tämä blogi on ollut koko vuoden melko paitsiossa, on se ollut mielessä kaiken aikaa. Suunnitelmissa ja toiveissa on tänäkin vuonna toteuttaa lihaton lokakuu. Vaan saapa kuulkaa nähdä. Aikaa kun yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta se liippaisi nyt näitä mun opintojakin niin hyvin että voi olla että yritän tikistää sen pihalle edes jossakin muodossa. Toinen paitsioon joutuva ja joutunut on lukuhaaste. Koulun kautta joutuu lukemaan nyt niin paljon että vaikka poltetta riittäisi lukemiseen ja välillä jopa aikaakin, luulen että raja menee nyt siinä raportoinnissa. Vaikka se on hauskaa ollutkin. Lukeminen on kyllä mulle sen verran iso ja terapeuttinen juttu, että varmasti sitä en kokonaan koulun aikana jätä. Mutta sitä en tiedä saanko niitä tuotua tänne blogin puolelle miten, vaikka lukuhaastetta toteuttaisinkin. Selittelen tässä lähinnä itselleni.

Mutta niin. Rakastan ihan tosissaan tätä uutta arkea. Rankkaa on ja vielä rankempiakin viikkoja on tulossa mutta rakastan joka hetkeä. Mä olen niin onnellinen että hyppäsin. Ja ehkä mulla on vielä vähän kuherruskuukausi koulusta. Joka toivottavasti kestää sen 3,5 vuotta, minkä mun opinnot kestää.

maanantai 14. elokuuta 2017

Kolme yötä kouluun on

Noniin heti alkuun tunnustetaan että otsikko on täysin harhaanjohtava. Ei ole kolmea yötä koulun alkuun. Vaan kaksi. En ehtinyt postata tätä eilen enkä keksinyt tilalle yhtä raffia otsikkoa. Joten. "Kolme yötä" kouluun on.

Päivät vähenee ja paniikki lisääntyy. Tuossapa voisi tiivistää yhteen lauseeseen tämän hetken fiilikset. Jäljellä on enää kaksi työvuoroa ja sitten kouluun. Kieltämättä on tullut mietittyä hetki jos toinenkin että mitähän helvettiä ajattelin kun marssin vielä tässä välissä loman jälkeen töihin? Mulla olisi ollut lomapäiviä vielä käytettävänä joten oisin suosiolla voinut lomailla koulun alkuun asti ja orientoitua vaan uuteen arkeen. Mutta mitä tekee hän? Töihin vaan! No, toki siitä saa rahaa. Ja lomapäiviä säästyy. Mutta silti. What was I thinking?

Mutta, niin se uusi arki sieltä vaan alkaa ihan just. Jos itkin kevään kavereille erojuttuja niin kesä ja erityisesti viime viikot on itketty koulujuttuja. Mä olen vieläkin vähän epäuskoinen kaiken suhteen. Että ihan todellako musta tulee opiskelija? Osaanko mä? Pystynkö mä?

Itseasiassa voisin vähän yrittää avata sitä että mikä mua oikeasti nyt niin kovasti ahdistaa ja arveluttaa. Nimittäin itsessään se uusi ala ja työhön liittyvät asiat ei mua arveluta. Niitä odotan todella, todella innoissani! Mutta opiskelu on muuttunut ihan älyttömästi siitä, kun mä olen viimeiksi opiskellut. Mulla on ihan älyttömän paljon oppimista ihan pelkästään siinä opiskelijana olemisessa.

Silloin kun mä olen viimeiksi ollut koulussa, kirjoitettiin kaikki tehtävät ja muistiinpanot ja muut käsin paperille. Muistan tehneeni tasan lopputyöni tietokoneella. Nyt pitää ekasta päivästä lähtien olla mukana läppäri joka saa olla vain maksimissaan kaksi vuotta vanha. Ennakkotehtävä piti tehdä Wordilla (huuuuaarrggghhh tästä saisi varmaan ihan oman postauksensa mutta taidan säästää edes blogin siltä, koska olen aiheesta ulissut jokaisessa muussa tuutissa ja niemennotkossa) ja opintosuunnitelman mukaan tiedossa on rutosti Exceliä. Minä pidän itselläni edelleen paperista kalenteria ja teen muistiinpanoja käsin. Olen täysin riippuvainen kynästä ja paperista. Tiedossa on paljon sähköisesti hoidettavia asioita ja ne on ne jotka mua ahdistaa. ATK ei ole mun vahvuuteni. Uskon että itse ne kouluun liittyvät asiat ei ole ongelma, vaan se on tuo tapa millä ne pitäisi oppia ja toteuttaa. Se on se joka pelottaa. Mä tiedän että tottakai opin, eihän nuo ole kuin ohjelmia (kirjoitin ensin että ongelmia, mitenkä niin iso peikko alitajunnassa?). Mutta, kaikki muut todennäköisesti osaavat ne jo. Eka kouluvuosi tulee vaatimaan multa ihan hirmuisesti sellaisen opettelua, joka on muille ihan arkihuttua. Toki mä olen käyttänyt jonkun verran erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia ja muita. Mutta todella pintaraapaisuna. Koulun ennakkotehtävää tehdessä huomasi että olen paikoin aivan sormi suussa nimenomaan sen ohjelman käyttämisen kanssa, en sen suhteen mitä siihen tehtävään tuotan.

Mä koen että mulla on hirmuisen hyvät valmiudet nimenomaan sille itse asian opiskelulle. Mutta ärsyttää aivan perkeleesti se, että sitä energiaa ja muuta joutuu nyt aluksi puskemaan ihan tolkuttoman määrän siihen että opit käyttämään kunnolla ATK:ta. Kaikki, ihan kaikki hittosoikoon lähtien opiskelijakortista on sähköisenä. Mä olen ihan ehdottomasti kehityksen kannalla, sekä sen että mennään eteenpäin ja kohti paremmaksi havaittua. Mutta koen että mun edellisten opintojen ja näiden nykyisten välissä on aivan posketon kuilu. Ja mua arveluttaa että riittääkö mulla rahkeet sen kuilun kiinni kuromiseen?

Ja juu. Kyllä liityin jo opiskelijajärjestöön ja sain siis opiskelijakortin. Appina kännykkään. Nyt pitäisi vielä opetella pitämään itseään opiskelijana. Vastaamaan että olen opiskelija, kun kysytään että mitä sä teet. Haalareita en sentään vielä tilannut. Voiko 36-vuotias muuten vielä käyttää haalareita?

Oon yllättynyt siitä että mua jännittää yllättävän vähän se että miten paljon nuorempia kaikki muut on. Tuun niin hyvin juttuun itseäni nuorempien kanssa että en usko että se on tässä nyt ollenkaan haasteista suurin. Vertaistukena mulla on onneksi yksi kaveri, joka aloittaa myös opinnot samassa koulussa kuin mä. Eri koulutusohjelmassa tosin. Myös hänellä on lapsia, joten ollaan aika samoissa lähtökohdissa. Ja vaikka ei päivittäin nähdäkään niin tuntuu aika lohdulliselta että omassa tuttavapiirissä on joku joka elää hyvin samanlaista arkea.

Pää on nyt niin täynnä tätä kaikkea uutta ja tuntematonta että oon ihan sekaisin. Normitoiminnot ei suju ollenkaan. Aamulla huomasin että ajoin autoa aivan päin persettä ja hyvä kun tunnistin liikennevalojen kohdalla mitä ne tarkoittaa. Nukkuminen on haaste (riittävän väsyneenä unta kyllä onneksi riittää eli edes silloin tällöin kuittaan univelkoja pois), ruoka ei maistu ja juon taas aivan liikaa kahvia. Ja älkööt kukaan tulko nyt besserwisseröimään siellä kahvin ja unettomuuden yhteydestä. Kyllä ei minulla vaikuta.

Paniikki saa mut jättämään asioita viime tinkaan. Pupumaisesti tungen päätä piiloon pensaaseen ja leikin olevani siellä turvassa. Ja sitten kun on pakko, toimin ja ahdistun lisää kun kaikki on viime tingassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ihan älyttömän innoissani siitä että pääsin juuri siihen koulutusohjelmaan joka tuntuu siltä omalta unelmalta. Että pääsen tavoittelemaan haaveitani. Ja saamaan toivon mukaan uusia kavereita. Ja oppimaan. Ja saamaan tasaisemman päivärytmin ja ennenkaikkea yöunet! Älkää päästäkö mua opiskelijabileisiin, jooko? Tällä viikolla näkyisi olevan jo ekat....

Että sellaiset fiilarit koulun alkamisesta nyt tällä hetkellä. Vieläkö tämän ehtisi perumaan?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Transsukupuolisen ystävä

Selja Ahavalta ilmestyi nyt elokuussa uutuuskirja Ennen kuin mieheni katoaa. Hesarin mielipideosastolla oli tänään kirjoitus nimimerkiltä Transsukupuolisen ex-vaimo. Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa tästä aiheesta mutta en ole uskaltanut. Nyt kun muut ovat nostaneet kissan pöydälle, uskallan mäkin. Ehkä.

Heti alkuun todetaan että kukaan mun eksistä ei ole transsukupuolinen. Ainakaan tietääkseni. Eli mulla ei ole kokemusta transsukupuolisuudesta parisuhteen kautta. Mutta siitä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ystävyyteen ja sitä myötä lähipiiriin mulla on kokemus. Josta haluan kirjoittaa.

Mä olen sitä mieltä että ihminen on aina vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Noin pääsääntöisesti. Onnellisuus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus, suoranainen velvollisuus olla onnellinen. Joskus se oma onni satuttaa muita ja on naiivia kuvitella että niin ei koskaan olisi. Toki olisi suotavaa että muita ei satuttaisi tai loukkaisi mutta varmaan jokainen tietää että niin on mahdotonta elää. Valintoja voi toki tehdä monella eri tavalla, mutta joskus se onnellisuus myös sattuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ja se on inhimillistä. Ihminen saa olla onnellinen vaikka se tekisi jonkun toisen onnettomaksi. On vaikeaa vetää sitä viivaa linjaamaan mikä on oikein ja mikä väärin, kun puhutaan onnellisuudesta. Ja minä ainakin koen että en voi sitä rajaa kenenkään toisen puolesta tehdä.

Mulla on ystävä joka keski-ikänsä kynnyksellä uskalsi viimein myöntää itselleen että ei ole syntynyt sellaiseksi kuin oikeasti on. Lähipiirille se ei välttämättä tullut ihan täysin yllätyksenä mutta meni kauan ennenkuin ystäväni kykeni myöntämään asian itselleen. Ja sehän on se tärkein asia. Että pystyy myöntämään itselleen omaan identiteettiinsä liittyviä seikkoja. Ystävästäni näki että asia oli hänelle suunnaton helpotus ja kun tämä seikka oli saatu pihalle, oli hyvin selvää mikä suunta ystäväni elämällä tulisi olemaan. Koska hän ei ollut onnellinen siinä sukupuolessa johon oli syntynyt.

Koska transsukupuolisuus ei ole minun tarinani, en pureudu ystäväni prosessiin sen enempää. Vaan keskityn siihen mitä itse koin vieressä. Myönnän että en aikaisemmin ollut kovin perehtynyt transukupuolisuuteen. Tiedän toki esimerkiksi transseksualisuuden ja transsukupuolisuuden eron ja sen miten helposti yhä edelleen ihmiset sekoittavat nämä kaksi käsitettä. Mutta itse prosessiin en ollut niin perehtynyt.

Kun ihminen viimein uskaltaa myöntää olevansa väärässä kehossa, nousee esiin paljon haudattuja asioita. Varsinkin jos ihminen on ehtinyt elämään pitkälle aikuisuuteen ja kerätä elämänkokemusta. Rohkeus synnyttää lisää rohkeutta. Sellaistakin rohkeutta, joka ei ajattele ensin. Joka pulppuaa ja elää ja sykkii kun on viimeinkin päässyt pinnalle. Myönnän että mulle tuli todella suurena yllätyksenä se, että transsukupuolisuus ei ole vain sitä että toisesta sukupuolesta leikataan toinen. Ei se niin mene. Se tuttu ihminen ei välttämättä ole enää luonteelta yhtään tuttu. Se ei ole välttämättä se pelkkä fyysinen ulkonäkö joka muuttuu. Transsukupuolisuus kun vaikuttaa koko ihmisyyteen, sielua ja ytimiä myöten. Toki kun asiaa pysähtyy ajattelemaan niin se tuntuu ihan loogiselta. Mutta kun siitä ei puhuta ikinä missään. Se on aina se fyysinen ulkomuoto, se minkä silmä näkee, joka tuodaan esille.

Myönnän että mulle suurin järkytys ystäväni kohdalla oli se että hän muuttui tuntemattomaksi. Itseasiassa mä koen että se hänen koettu sukupuoli näyttää tutulta. Hän on ulkoisesti täysin tutun näköinen. Mutta sisältä en häntä enää tunne. Hän ei ole enää se sama persoona jonka kanssa olen ystävystynyt. Olen suunnattoman ylpeä ystävästäni ja onnellinen hänen puolestaan, että hän elää nyt sellaisena kuin on. Mutta samalla surullinen siitä että sitä minulle tuttua ja tärkeää ihmistä ei ole. Ja se suru ei liity millään lailla sukupuoleen.

Musta on hyvä että transsukupuolisten läheistenkin ääni tulee julki. Ja että tästä asiasta puhutaan. Uskon että asia on vaiettu juuri sen takia että se on niin helppo kääntää ja nähdä niinpäin että transsukupuolisuus koettaisiin vääränä. Vaikka siitä ei ole millään lailla kyse. Vaan suremisesta. Että on menettänyt tutun ihmisen. Tavallaan se tuttu ihminen on kuollut mutta ei kuitenkaan ole. Ja se suru on ennenkaikkea hämmentävää. Ja syyllistävää. Ja väärältä tuntuvaa. On hyvä että tästä puhutaan koska luulen että transsukupuoliset eivät itsekään välttämättä ymmärrä miten asia saattaa vaikuttaa lähipiiriin. Eiväthän he itsekään välttämättä tiedä millaiseksi se oma lopullinen identiteetti ja luonne muotoutuu. Tukea matkalla tarvitsevat sekä transsukupuoliset että lähipiiri.

On ehdottoman tärkeää että myös transsukupuolisen lähipiirin ajatuksille ja kokemuksille on tilaa. Koska onnellisuudesta sielläkin on kyse, sitten loppuenlopuksi. Kyse ei ole itsekkyydestä eikä siitä että ei hyväksyisi. Vaan onnellisuudesta. Tärkeitä käsitteitä, joiden ero pitää ymmärtää. Näistä pitää puhua. Pelko ei saa vaientaa kenenkään ääntä. Mä pelkäsin kauan puhua tästä. Ja tuntuu helpottavalta tietää että en olekaan yksin ajatusteni kanssa. Ei olekkaan väärin tuntea olevansa järkyttynyt ja kriisissä. Saan olla surullinen. Myös minua on ihmetyttänyt se, että niin paljon todetaan miten kaikki ovat ottaneet asian hienosti vastaan, kuten tuolla Hesarin mielipidekirjoituksessa todetaan. Jos asia otetaan hienosti vastaan, haudataanko se oma suru samalla käsittelemättä? Ja mikä on se asia on otettu hienosti vastaan? Niitä kun on transsukupuolisuuden kokonaisuudessa aika paljon.

Tulen aina tukemaan ystävääni. Ja kannustamaan häntä tekemään valintoja jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät siihen enää pysty. Koska puhutaan luonnetason jutuista, ei sukupuolesta. Kaikkien kanssa ei tule toimeen. Ja se pitää jokaisen osapuolen pystyä myöntämään ja hyväksymään.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sydäntorni

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan



Jennifer Egan on kirjailija, joka oli mukana mun viime vuodenkin lukuhaasteessa. Aika suuri hämäys päätyi lukuhaasteeseen Faceryhmän suosituksesta ja samaa reittiä pitkin mönki mukaan myös Sydäntorni. Mun on kamalan hankala muistaa että mitenkä monta kirjaa olen keneltäkin lukenut mutta tämä oli helppo. Eganin kirjoitustapa on niin erilainen, että hänen kirjansa kyllä muistaa.

Ennen kuin pureudutaan Sydäntorniin isommin, mun täytyy sanoa sananen Jenniferistä. Mä nimittäin en edelleenkään tiedä onko hän kirjailijana lintu vai kala. Enkä edelleenkään osaa muodostaa mielipidettä hänen kirjoistaan. Että tykkäänkö vai en. Molemmilla lukukerroilla olo kirjan loputtua on ollut melkolailla mikä muhun juuri osui? Jos hän jotakin on, niin ainakin mieleenpainuva. Erilainen ja erikoinen, sekä tarinoiltaan että kirjoitustyyliltään. Eiköhän se ole vaan positiivinen seikka, vaikka kokonaisuus ei niin kolahtaisikaan?

Sydäntorni kertoo Dannysta, joka päätyy Itä-Eurooppaan serkkunsa ostamaan vanhaan linnaan. Dannylle on hieman epäselvää miksi hänet on linnaan kutsuttu, serkku Howard kaavailee linnasta täysin uudentyyppistä hotellia mutta ei ole missään vaiheessa avannut Dannylle minkä takia satoja vuosia vanha linna tarvitsee myös Dannya. Kun tarinaan saadaan mukaan myös linnan sydäntornissa asuva paronitar von Ausblinker, alkaa Dannyllekin valjeta miksi hänet on lennätetty toiselle puolelle maailmaa. Entä kuka on kirjan kertojahahmo Ray?
Kirjaa kuvaillaan goottilaiseksi dekkariksi ja kauhukertomukseksi. Goottilaisuus kirjasta kyllä löytyy mutta kovin kauhea tai dekkarimainen tämä ei mun mielestä ollut. Tosin olen viime aikoina lukenut niin paljon nordic noiria, että johtunee siitä.

Koska tämä ei ollut mulle ensimmäinen lukukokemus Eganista, osasin vähän odottaa mitä tuleman pitää. Kuten mainitsin, Eganin mielikuvitus ja tapa kertoa on täysin omanlaisensa. Ei pitäisi tietenkään koskaan verrata kirjoja keskenään mutta teen sen nyt kuitenkin. Mun mielestä tämä lukuhaasteen kohta jopa vähän yllyttää siihen.
En osaa sanoa kumpi kirjoista, Sydäntorni vai Aika suuri hämäys, oli parempi. Molemmissa kirjoissa oli hetkensä ja sitten se vaihe, kun kokonaisuus löi niin kauas ja korkealle että painui yli ymmärryksen. Mielikuvitus on mun mielestä ihan mahtava juttu, mutta musta tuntuu että Eganin mielikuvitus, tai se miten hän haluaa mielikuvituksensa lukijalle välittää, ei ihan aukea mulle. Ihailen häntä kyllä suuresti siitä, että hän kuitenkin pysyy ilmeisesti uskollisena omalle tyylilleen. Paha sanoa vain kahden kirjan lukukokemuksen perusteella mutta näin ainakin luulisin.

Viihdyttävintä Sydäntornissa olivat Rayn luvut. Hänen henkilöllisyytensä sekä tarinansa pysyy niin pitkään salassa, että aina kun hän esiintyi tarinassa, kirjaa oikein ahmi. Kuka olet, miksi olet, mikä olet? Vaihtoehtoja sille kuka Ray on, tarjoillaan parikin kappaletta. Lukijan on jopa helppo arvata kuka Ray on, mutta hänen tarinansa pysyy kuitenkin piilossa niin pitkän aikaa että uteliaisuus säilyy. Mitä Raylle on tapahtunut ja miten hän liittyy kirjan muihin hahmoihin?

Tarina myös liippasi Dannyn ja Howardin lapsuusvuosiin ja siellä tapahtuneisiin tragedioihin. Nämä jäävät lopulta kuitenkin kirjassa hieman sivuosaan. Mä jäin itse ehkä kaipaamaan sitä, että tarina olisi nostanut näitäkin tapahtumia jotenkin toisella tapaa mukaan. Alkuasetelmat nimittäin antoivat ymmärtää että asioilla olisi ollut suurempikin merkitys ja kun kirjan sai luettua loppuun, huomasi että tavallaan näin olikin. Mutta kuitenkin mulle jäi olo että mustia aukkoja jäi liikaa ja tiettyjen vuosien yli hypittiin. Lisäksi vilkkaasta mielikuvituksen käytöstä huolimatta mä koen aina, että hahmojen pitäisi olla jollakin lailla uskottavia. Että vaikka tarina ei voisi oikeasti tapahtua, niin hahmojen täytyy olla "todellisia". Esimerkiksi vankilan lukupiirin vetäjä Holly ei ollut musta ollenkaan uskottava hahmo.

Ehdottomasti kyllä suosittelen tutustumaan Jennifer Eganiin. En halua spoilata mitään liikaa, mutta Sydäntorniin viehätyksenä toimi ehdottomasti se että tarinan taustalla häilyy kaiken aikaa mikä on hahmojen mielikuvitusta tai muistelua ja mikä taas oikeasti tapahtuu kirjassa. Vaikka kirja nyt ei mikään tajuntaa räjäyttävä ollut, on se ehdottoman nerokas koska mulle jäi ainakin olo että pitäisi lukaista se heti perään uudestaan koska en ole ihan varma mitä loppuenlopuksi tapahtuikaan. Koen kuitenkin että Egania ei pysty lukemaan kuin kerran kesässä, koska helppolukuisuudesta huolimatta nämä on jotenkin vaikeita. Sydäntorni on täynnä erilaista symboliikkaa ja musta tuntuu että lukijalle annetaan paikoin liikaa vapauksia tulkita. Langat pitäisi olla kuitenkin loppupeleissä kirjailijan käsissä. Jäi hieman hengästynyt olo ja tuntui että tämän jälkeen värityskirja on riittävän haastava luettava hetken aikaa.

Oletteko lukeneet Jennifer Egania? Mä harvoin jaksan kovin syvällisesti keskustella kirjojen merkityksestä mutta Eganin kirjallisuus tuntuu olevan sellaista, josta haluaisin kuulla muidenkin mielipiteitä ja kokemuksia.

Lukuhaaste täällä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hyvää eroa!

Kun tämä kesä ja kesälomat on sellaista eroamisen kulta-aikaa, niin mulla tuli mieleen heittää pari vinkkiä aiheesta. Jos nyt jollakulla sattuu niin ikävästi käymään, että tiet erkanevat. Tai eihän se aina ole ikävää. Joskus voi tosiaan onnitellakin erosta. Tai ainakin kohdata sitä asiaa muuten kuin negatiivisten ja pahoittelujen kautta. Mutta, asiaan.

Mä nyt en mikään ammattilainen ole, mutta muutama juttu on jotka oon tässä huomannut. Mitkä on musta aika yleispäteviä. Nämä vinkit nyt siis 36-vuotiaalta kolmen lapsen äidiltä.

Heti kärkeen tärkein kaikista!
  • Jos teillä on lapsia niin tee kaikkesi sen eteen että välit lasten toisen vanhemman kanssa säilyy. Oletetaan nyt siis että ei tarvitse pelätä että eksä vetää pataan tai tyhjentää kämpän tai what so ever. Oletetaan nyt että olette molemmat ihan suht järkipäisiä tolkun ihmisiä. Ette tule koskaan pääsemään eroon toisistanne koska teillä on yhteinen jälkikasvu joten kannattaa yrittää tulla toimeen. Ihan tasan jokaiselle osapuolelle parempi vaihtoehto näin. Tässä voi valita että oletko mulkku vai mukava.
  • Ja edelliseen vähän jatkaen. Älä jauha paskaa lapsille heidän vanhemmastaan. Ylipäätään elämässä kannattaa oleilla niin että kohdennat kritiikin suoraan sinne, kenelle se kuuluu. Etkä välikäsien kautta. Varsinkin tässä tapauksessa siinä käy niin että pitkällä juoksulla kuset vain omille nilkoille jos alat muksuille mutisemaan toisen vanhemman hommeleista. Se on epäreilua, ole mielummin reilu!
  • Vaikka ero olisi helpotus ja hyväkin juttu, aika todennäköistä on että negatiivisiakin tunteita tulee. Erotessa ahdistaa. Kuvioon vaan kuuluu sekin, että pohdit ja pyörittelet mitä teit väärin. Podet syyllisyyttä ja syyllistät. Tämä mylly kannattaa ja pitää käydä läpi, koska vaikka miten hautaisit kaiken ikävän jonnekin syvälle sieluun, se pulpahtaa sieltä esille. Todennäköisesti silloin kun sitä vähiten odottaisit. Eli kannattaa nyt vaan rämpiä se alta pois. Puhu, puhu ja puhu. Ja sitten puhu vähän lisää. Omat tyypit on tässä aivan a ja o mutta myös vertaistuki on tärkeää. Hyödynnä interwebsiä!
  • Pyri ylläpitämään arki normaalina. Tämä on tärkeää tietty niille lapsille mutta myös sulle itsellesi. Koska rutiinit tuo turvaa. Tokikaan nyt ei hampaat irvessä tarvitse pitää kiinni viikottaisista siivouspäivistä ja ruoanlaitoista jos vaan tuntuu ettei jaksa. Mutta noin summittaisesti kuitenkin. Arki kantaa eteenpäin!
  • Urheile. Kun nostatat kehon omia hyvän olon hormoneja, saat kroppaasi juuri sitä oikeenlaista kemiaa. Nimittäin ne oman kropan endorfiinit saa sut varmasti edes hetkeksi hyvälle mielelle. Ja se auttaa kummasti jaksamaan kun ei ihan joka hetki vituta.
  • Älä jää makaamaan. Tämä menee vähän limittäin tuon arjen ylläpitämisen kanssa. Siivoa vaikka tai tee mitä tahansa mutta älä jää makaamaan. Se vaan provosoi surua. Vaikka olisi miten raskas päivä niin kannattaa katsoa kellosta joku aika jolloin sieltä sängystä nouset ylös ja teet muutakin kuin märehdit. Vaikka suru tarvitsee aikaa niin sitä ei tarvitse ruokkia.
  • Nauti ystävistä. Tukeudu ystäviin. Nyt jos koskaan on sen aika. Usko pois, et ole vaivaksi vaikka jankkaisit samoja asioita. Tulee varmasti aika kun pystyt vastavuoroisesti olemaan tukena heille, jotka nyt jeesaa sua. Ja muista se vertaistuki, tutustu uusiin ihmisiin omien voimavarojen ja tilanteiden mukaan.
  • Älä lataa ensimmäisenä puhelimeesi Tinderiä! Ylipäätään treffailu ei ole nyt se ensimmäinen asia jota tarvitsisi miettiä tai murehtia. Sitä kyllä ehtii sitten kun mieli on vähän tasaisempana. Niin kauan kun ero on mielessä lähes koko ajan, ei kannata deittailla. Riskinä on että satutat itseäsi turhaan entisestään lisää tai päädyt satuttamaan jotain toista. Rikkinäisenä ei kannata ottaa riskejä.
  • Ympäröi itsesi positiivisuudella. Ja positiivisilla ihmisillä. Tarkoitan sellaista aitoa, en päälle liimattua kiiltokuvaa. Ne hyvät jutut tarttuu ja vaikka ei tarttuisikaan, on hyvä nähdä positiivisuuttakin sinne harmaan keskelle. 
  • Panosta elämäsi tärkeimpään suhteeseen eli itseesi. Tee juttuja joista tykkäät, elä ilman kompromisseja ja pidä itseäsi hyvänä. Rakasta, arvosta ja helli itseäsi!
  • Muista se vanha kliseinen homma että aika auttaa. Tulee vielä aamu kun ensimmäisenä ei vitutakaan, vaan huomaa että jaksaa taas hymyillä.
  • Ja lopuksi se oleellisin; muista hengittää. Selviät kyllä.