keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 3

Tikistetäänpäs vielä kolmas ehta kuulumispostaus tälle kuulle. Josko sitä sitten saisi pöydän tyhjäksi niidenkin osalta. Meille ei kuitenkaan ihan oikeasti kuulu mitään niin ihmeitä, ihan perusarkea. Mutta kun ei hetkeen kirjoita niin kertyyhän sitä kaikkea.

Kolmas on isänsä kanssa vähän reissun päällä ja kissut tuli meille hoitoon. Olipa ihana nähdä se pienen eläimen (siis kissojen, ei lapsien) riemu kun tulivat tuttuun paikkaan. Meidän kisut on olleet muutaman kerran vieraissa paikoissa hoidossa ja ovat olleet varsinaisina pullonharjoina ekat päivät. Oli niin kiva huomata että kylläpä vaan karvapallo muistaa, vaikka ei moneen kuukauteen täällä ole ollutkaan. Että tämä on ihan tuttu paikka. Puhumattakaan tietysti siitä miten kivaa meille muille on ollut kun talossa on taas eläimiä. Vaikka meillä lemmikkikuumeillaan jatkuvasti, ei olla kuitenkaan hankkimassa taloon nyt mitään karvatassuja. Haluan nimittäin että kissuille on täällä hoitopaikka aina kun sitä tarvitaan.

Kaupunkiviljelystä starttasi kolmas vuosi. Partsilla kasvaa ja kehittyy kahta eri tomaattia ja näköjään myös mansikkaa. Partsihan on meillä se, johon mun äiti kantaa joka vuosi kasvatettavat ja mä sitten vaan yritän pitää ne hengissä ja noh, kasvattaa. Viljelylaatikoissa kasvaa tänä vuonna raparperi, rosmariini, timjami, vahapapu, herne, kehäkukka, pari erilaista pinaattia, härkäpapu, palsternakka, neljää erilaista salaattia, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja valkosipulia. Nämä nyt ainakin ne mitä muistan, pikkasen karkasi mopo tuossa kylvövaiheessa nimittäin. Kun tämä kesäntapainen on ollut niin viileä niin ihan vielä en ole varma mitkä kaikki sieltä satoa antaa, mutta katsellaan sitä sitten tuossa. Ja ehtiihän tässä kylvämään vielä uusiksi jos joku ei millään lähde itämään. Edelleen mullan tonkiminen on aivan järjettömän terapeuttista ja olen alkanut haaveilemaan myös avomaaviljelystä. Katsellaan, katsellaan...

Vaikka me ei Kolmosen isän kanssa parisuhteessa ollakaan, vietetään kuitenkin todella paljon aikaa lasten kanssa yhdessä. Koska meillä on niin kivaa porukalla. Nyt lasten loma-aikana tämä on välillä vaatinut vähän järkkäilyjä, me vanhemmat kun ollaan kuitenkin osittain kesä töissä. Kaikista helpoin vaihtoehto tällä hetkellä on ollut se, että ollaan sitten myös yövytty koko porukka samassa osoitteessa. Vaikka meillä on lyhyt välimatka niin kyllä vaan kuulkaa kysyy lähteä alkuyöstä jonkun leffaillan päätteeksi samoamaan omaan himaan. Kun tietää että aamulla soi kello ja siinä menee hetki sitten kuitenkin rauhoittuessa unille. Ja kun täällä meidän neliöissä, sekä Kolmosen isän neliöissä on tilaa kaikille myös nukkua niin helpoimmalla ollaan menty.

Tämä järjestely on saanut mut jälleen haaveilemaan kommuuniasumisesta. Se olisi kyllä niin mun juttu. Miten kivaa olisi, että olisi se oma tila ja rauha mutta sitten myös se yhteisö siinä samoissa neliöissä. Ehkä vähän omaa pihaakin jossa voisi porukalla olla ja syödä ja mitä nyt haluaakaan. Mä en edes pidä itseäni mitenkään maailman sosiaalisimpana ihmisenä mutta kaikista kotoisimmalta tuntuu kun katon alla on muitakin. Tosin kyllä sillä rajoitteella, että mulla on se omakin tila johon pääsen sulkeutumaan. Ja tuossa kun taas mietiskelin mistä riivin rahat kasaan kun kaikki laskut kasaantuu taas yhdelle kuukaudelle, niin en kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä että miten näitä kommuuniratkaisuja ei tässä maassa ole enempää. Kun pelkkä asuminen on niin älyttömän kallista. Ja kaikista paras skenaario tässä olisi se, että lapsilla olisi aina seuraa, lapsenvahtiminen onnistuisi ristiin jne jne.

Ja koska elämäni mullistuu opiskeluiden myötä melkolailla, on koulujutuista pakko jauhaa tässäkin postauksessa. Jätin tällä kertaa tänne vimoiseksi niin on helppo skipata jos ei kiinnosta. Sain kun sainkin sen opintovapaan joten ei tarvinnut irtisanoutua. Otin kyllä sillälailla varman päälle että hain sitä vain ensialkuun syyslukukaudeksi. Koska mitä jos tämä onkin maailman suurin virhe jonka olen tekemässä? Tuskin on mutta pakko oli jättää pieni pelivara. Varsinkin kun ei ole pakko pitää opintovapaata putkeen vaan sen voi hakea pätkissä.

Työyhteisö nyt siis tietää mitä on tapahtumassa. Ja vastaanotto on ollut kieltämättä mielenkiintoista. Pääsääntöisesti tosi kannustavaa ja positiivista. Mutta paljon kyselyitä tämä on herättänyt. Eritoten mikä susta sitten tulee ja mitä sä sitten teet tuntuu olevan se suosituin. Ja tässä kyllä jotenkin huomaa tämän Suomen koulukeskeisyyden. Mun tuleva titteli nimittäin on sellainen, että se skaala mitä voin tehdä, on melkoisen laaja. Ja se viehättää mua aivan älyttömästi! Musta on ihan mahtavaa että se mitä voin tehdä, vaatii melkeinpä useamman minuutin monologin kuin selittyisi vain yhdellä lauseella. Ja tämä tuntuu kyllä olevan tosi vaikeaa toisten ymmärtää. Suomessa kun edelleen valmistutaan niin että sun titteli jo kertoo sen mitä teet.

Tokihan mä nyt tiesin että kysymyksiä ja ihmettelyjä tulee. Mun kouluunhakeutumisesta kun tiesi työpaikalla vain kourallinen ihmisiä. Ja esimiehellekin kerroin vasta sitten kun pääsykokeet oli ohi, puolitoista viikkoa ennen kuin kävin sitten kertomassa että olen päässyt kouluun. Mutta ihan oikeasti se on yllättänyt että ihmiset haluaa niin tarkkaan tietää _mitä_ mä sitten teen kun olen valmistunut. En mä tiedä! Mitä sillä on edes väliä? Kyllä mulla on vahva luotto siihen että se oma polku selviää sitten opintojen aikana. Toki on tietyt jutut mitkä mua on ajanut että olen alunperin edes hakeutunut tuonne kouluun, mutta ei mulla tietenkään nyt mitenkään täysin selvät suunnitelmat ole tulevan työuran suhteen. Ja se mua just viehättääkin ihan älyttömästi. Että ei tarvitsekaan tietää. Tosin täytyy antaa nykyisille työkavereille senverran armoa että kun tämä nykyinen duuni on just sellaista, jossa titteli jo kertoo mitä sä teet. Niin onhan se nyt ehkä hämmentävää että toisinkin voi olla.

Noniin kello on reilut yksitoista aamupäivällä ja mä sain tässä kirjoittamisen ohella juuri aamupalan syötyä. Ja nyt pitäisi alkaa perehtymään aikuiskoulutustuen hakemiseen. Eikö se raha vaan voisi jotenkin lopahtaa mun tilille? Inhoan hakemis- ja paperirumbaa! Mutta nämä kiireettömät arkivapaat on kyllä ihania ja toivon että myöhäisiä aamuja olisi luvassa koulunkin aikana. Tämmöiset hetkittäiset fredagsmysit kyllä lataa. Varsinkin jos olet valvonut melkein aamuneljään ennenkuin uni tuli. Yövuorot, teitä ei varsinaisesti tule ikävä!

Taidan kuitenkin vielä hetkisen paneutua The Weekndin tuotantoon. Lauantaina nimittäin ollaan Pride-kulkueen lisäksi aivan High for this!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Fuck yeah!

Vuosi sitten oli näin.

Tänä vuonna sen sijaan...








MÄ NIMITTÄIN PÄÄSIN KOULUUN!!!!!!!!!!

Olen aivan käsittämättömän onnellinen. Vähän on sellainen voi helvetin helvetti. Mutta ajattelin nyt kuitenkin tässä lillua ja hillua siinä ilossa että nyt mulla on joku mahdollisuus lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelottaa. Mutta nyt hypätään.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 1

Irtoaisikohan saikkupäivän ratoksi vähän kuulumisia? Laitoin vielä tuollalailla kivasti täkyn otsikkoon lähinnä itselleni, jotta tulisi mahdollisimman pian kirjoitettua lisää kuulumisia.

Taas on aikahypähdelty ja 2/3 lapsista on jo lomalla. Ekalla starttasi kesäloma itseasiassa jo reilu kolme viikkoa sitten ja Tokalla nyt sitten lauantaina. Kolmas päiväkoteilee vielä pari viikkoa ja jää sitten muistaakseni seitsemän viikon kesälomalle. Vai olikohan jopa kahdeksan? Eikä sinne omaankaan lomaan nyt enää niin mahdottomia aikoja onneksi ole.

En muista olenko kertonut että Kolmosella vaihtui tässä kevään aikana päiväkoti? Me järkeiltiin vaihtoa vasta tuonne syksylle, sillä ajatuksella että jos mä pääsen kouluun niin meillä ei enää ole oikeutta eikä tarvetta vuorohoidolle. Päiväkodin puolelta kuitenkin neuvottelivat hakuprosessin aloituksen jo tuohon keväälle, koska vuorohoitoon on aivan jäätävä tunku. Ja meillä sen tarve oli aika vähäistä tässä kevään aikana, siitäkin huolimatta että eletään kahden kodin arkea. Mä en itseasiassa edes tajua että mikä logiikka tuossa nyt on että noita vuorohoitoa tarjoavia päiväkoteja on lopetettu Helsingissä useampi ja sitten nuo jäljelle jäävät pursuaa lapsia eikä kaikille vuorohoitoa tarvitseville edes pystytä tarjoamaan hoitopaikkaa. Mutta kai tämänkin osaisi joku käyriä tulkitseva byrokraatti selittää.

Takaisin päiväkodin vaihtoon. Kun homma lähti rullaamaan niin kaikki tapahtui itseasiassa tosi nopeasti. Ja kävi niin ihanasti että saatiin paikka kaikista lähimmästä päiväkodista. Jossa tulee olemaan sitten tulevaisuudessa myös Kolmosen eskari. Ja vaikka tämä hoidonvaihto oli tosi jännä juttu ja osui tietenkin justiinsa siihen saumaan, kun Kolmosen isä muutti toiseen kotiin, on kaikki sujunut enemmän kuin hyvin. Enkä voi riittävästi painottaa millainen lottovoitto tuo uusi päiväkoti on ollut. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuli olo että nyt, nyt ollaan rautaisten ammattilaisten ympäröimänä. En ole koskaan, en oman työni kautta tai nyt sitten vanhempana, törmännyt yhtä ammattitaitoisiin varhaiskasvattajiin. Ja miten onnekkaita me ollaan että just meidän lapsi saa viettää päivänsä juuri tuolla. Ei ole ollut kertaakaan epävarma olo mistään päivähoitoon liittyvästä. Ja mikä tärkeintä, Kolmas itse viihtyy. Hän itseasiassa sujahti mukaan ryhmään samantien ja löysi heti ensimmäisenä päivänä ryhmästä ystävän itselleen. Joka on edelleen se tärkein kaveri. Kolmas oli edellisessä päiväkodissa miltei kaksi vuotta, mutta hän ei kertaakaan ollut siellä yhtä vapautunut ja "kotonaan" kuin on tuolla uudessa päiväkodissa. Hän ei kertaakaan suhtautunut vanhassa hoitopaikassa aikuisiin yhtä vapautuneesti tai päässyt muodostamaan kaverisuhteita. Paljon johtuu varmastikin ihan siitä, että vuorohoito on niin erilaista ja ovi käy lähes koko ajan kun lapsia tulee ja menee. Mutta paljon on kiinni varmasti myös hoitajien ammattitaidosta. Ja tässä on nyt näkynyt valitettavasti räikeä ero päivähoidon vaihtumisen myötä. Mutta, me olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä nykytilanteeseen!

Toka starttailee syksyllä sitten viimeistä vuottaan peruskoulussa. En kestä. Aikanaan alkavasta lukuvuodesta tulee siis suht rankahko koska se on nyt se viimeinen. Toka kyllä sinänsä tietää ja ymmärtää että ysillä pitää jaksaa panostaa ja itseasiassa onneksi sisäisti aika hyvin että homma kannatti aloittaa jo kasilla. Ettei jää sinne vikalle vuodelle liikaa töitä. Mutta, Tokalla ei ole hajuakaan mitä haluaisi peruskoulun päätyttyä. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto on lukio, jotta saa lisää miettimisaikaa. En kyllä sinänsä näe Tokalle mitään kovin akateemista tulevaisuutta, tyyppi kun tykkää enempi tehdä. Mutta ehdottomasti puollan kyllä tuota kolmen vuoden lisäaikaa. En muista onko sitäkään tullut täällä kerrottua, mutta Ekahan on hieman katunut tuota omaa toisen asteen opinahjoaan. Sinänsä kyllä tykkää ja on kiinnostunut, mutta ehkä sitä varsinaista oppimista on Ekan makuun vähän liian vähän. Kaipaisi enemmän haasteita. Ennenkaikkea on tosi harmillista että hän itse kokee että teki vääriä valintoja. Muakin on harmittanut että en itse pontevammin pitänyt päätäni Ekan valintojen kanssa, vaikka tiesin että tyyppi ei itse vaan tiedä eikä ole valmis tekemään noin isoja ratkaisuja. Olisi vaan pitänyt pitää se oma pää vanhempana ja tuuppia tyyppi sinne, minkä mä näin oikeaksi ratkaisuksi. Joka todennäköisesti olisikin sitä ollut.
Yritin kannustaa tässä keväällä hakemaan yhteishaussa uudestaan, mutta ei Eka halunnut. Minkä kyllä kanssa ymmärrän täysin, vuosi opintoja tuon ikäisenä on pitkä aika. Tuntuu varmasti turhauttavalta heittää se vuosi hukkaan. Eikä ne Ekan tulevaisuuden ammatilliset haaveet nyt tuohon nykyiseen kouluun varsinaisesti kaadu mutta toki motivaation kannalta voi olla vähän hankalaa. Isoin osa opinnoista kun on vielä edessä. Harmittaa että Eka toistaa äitinsä virheitä. Tokan kanssa en tule vanhempana tekemään samaa mokaa.

Ekalla oli tässä keväällä ihan ensimmäinen työharjoittelu opintojen puitteissa. Hyvin meni, joskin homma oli kundin mielestä vähän yksitoikkoista ja olisi selvästi kaivannut lisää haasteita jakson aikana. Haastatin tyyppiä melko lailla sekä jakson aikana että jakson jälkeen kokonaisuudesta, koska mäkin ohjaan omassa duunissa paljon opiskelijoita. Tykkään siitä hommasta ja suhtaudun aina niin että opiskelija voi olla tuleva kollega. Ja mitä hedelmällisempi työharjoittelu ja mitä enempi siihen ohjaamiseen panostaa, sen vaivattomampaa on aikanaan töihin perehdyttäminen. Toki jonkin verran vastuuta on opiskelijalla itselläänkin mutta järjettömän isossa roolissa on myös se, millainen ja ennenkaikkea miten motivoitunut ohjaaja on.

Muuten Eka lömpsyttelee tasaisesti menemään elämässä. Tyyppihän on muutenkin hirmu hyvä lukemaan erilaisia sosiaalisia tilanteita mutta nyt tuntuu että ehkä se pahin teinivaihe on hänen kanssaan eletty. Ei se koskaan mikään kovin paha edes ollut mutta tuntuu että joku tietyntyyppinen aikuistuminen on tapahtunut. Jos vaikka vertaan Ekaa ja Tokaa keskenään. Mitä ei tietenkään ikinä pitäisi tehdä vaan kun teen.

No mitäs mulle sitten kuuluu? Kaikkea ja ei mitään. Mulla on ollut kova liikkainto nyt viime kesästä lähtien ja erityisesti tämän kevään aikana liikkuminen on tuntunut erityisen rakkaalta. Itseasiassa se on ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle ihan elinehto. Kulunut kevät on ollut tosi antoisa mutta toki myös hurjan rankka. Ja tämä päälle iskenyt flunssa taisi nyt olla mun elimistöltä sellainen nyt huilitaan-huikkaus. Nytkään ei meinaa kyllä jotenkin yhtään malttaa asettua. Saan itseni koko ajan pohtimasta että jos kävisi vaikka lenkillä. Mikä onkin varmaan tosi fiksua siinä vaiheessa kun kurkku on niin kipeä ettei saa nielastua ilman että samalla nousee kyyneleet silmiin.

Paljon kaikkea kivaa on ollut mutta sitten myös kipeää ajatustyötä. Mitkä pitää vaan.. noh, ajatella pois. Eilen olisi ollut mun ja Kolmosen isän vuosipäivä. Joka kirpaisi yllättävän paljon. En nyt sinänsä koe että olisin ollut surullinen että sitä vuosipäivää ei päästy viettämään mutta sain itseni kiinni nostalgisoimasta vähän yhtä sun toista. Mutta se kuulunee asiaan. Eikös siihen asioiden suremiseen kuulu se että se eka vuosi ja ekojen asioiden kokeminen tekee kipeää? Ja itseasiassa oon aika paljon muutaman viime viikon aikana sitä miettinytkin että nämä ekat kerrat tulee olemaan mulle vaikeita. Kun ei vielä oikein tiedä että millaiseksi kaikki muodostuu. On hirveästi perinteitä ja traditioita, joista en oikein tiedä että mitä säilyttäisi ja pitäisi ja mitä ei. Mitkä on itselle tärkeitä? Onneksi mulla on kaikki aika maailmassa selvittää näitä juttuja mutta kipua, luopumista ja surua on varmasti vielä edessä koko loppuvuodelle. Musta se on ihan hyvä juttu pystyä myöntämään.

Ps. Pääsykokeet oli viime perjantaina. Jäi tosi hyvä olo ja mieli. Ja järjetön polte ja innostus. Huomenna selviää pääsenkö pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. APUA!!!!

torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Rutkutin pari viikkoa sitten etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Samassa jamassa ryvetään vieläkin, mutta aion edelleen sitkeästi yrittää. Koska tiedän että näitä juttuja on varmaan hyvä lukea itsekin joskus myöhäisemmässä vaiheessa elämää.

Toukokuu hyppäsi elettäväksi jostain takavasemmalta. Ihanaa! Talvi ja alkukevät on tuntuneet pitkiltä ja olleet aika sitkeää purkkaa. Omaan mielialaan vaikuttaa keli niin älyttömän paljon, että pitkäksi venynyt talvi on kyllä hiertänyt älyttömästi. Mutta nyt! Toukokuu, aurinkoa ja valoa. Ainakin nyt just tänä aamuna.

Toukokuun myötä heräsin huomaamaan että erosta on jo aika pitkän aikaa. Tai toki tavallaan ei ole mutta toisaalta on. Se tuntui niin tuoreelta jutulta niin kauan, että tuntuu hassulta kun nyt tässä on jo konkreettisesti aikaa välissä oikeasti enemmän. Elämä on ollut niin järjettömän hektistä, jonkun verran ihan itse järjestetysti ja sitten jonkun verran arjesta johtuen, että näitä aikahyppyjä välillä tulee.

Oon viime kuukaudet humputellut melkolailla. Nähnyt ystäviä, juossut konserteissa ja teatterissa, syönyt ulkona varmaan enemmän kuin koskaan, kyläillyt lasten kanssa ja ilman. Tanssinut aamuun asti hulluna humalassa ja maannut sen jälkeen kaksi päivää sängyssä. Urheillut, urheillut ja urheillut. Tälläkin viikolla edessä on kaksi elokuvaa, baletti sekä ilta ystävien kanssa. Kaikki on tullut tarpeeseen ja on ollut superihanaa. Silti olen tosi iloinen kun esimerkiksi kesällä siintävä loma on vielä lähes tyhjä. Ja ylipäätään kalenteri selvästi rauhoittuu kun kesää kohti mennään.

Mietiskelin tuossa sellaista että kun jossain elämäntaitohommeleissa ja muissa välillä tuodaan esille sitä, että ihmisen pitäisi osata olla itsekseen ja yksin eron jälkeen. Että mitä sillä niinkuin käytännössä tarkoitetaan? Onko se suunnattu enemmän heille, jotka ovat hukanneet itsensä siihen kariutuneeseen parisuhteeseen? Eikö ihmisen pitäisi ihan lähtökohtaisesti osata olla yksin itsensä kanssa? Mikä siinä on vaikeaa? Ja jos se että ei osaa olla yksin johtuu siitä että on hukuttanut itsensä parisuhteeseen, niin eikö isompi ongelma ole juurikin se että noin on päässyt käymään, eikä se että ei osaisi olla yksin? Kirjoitin itsekin siitä miten musta on outoa olla yksin kotona, mutta se johtuu vaan tästä tilasta joka tässä ympärillä on. Mä en osaa käsitellä tätä tilaa, itseäni sinänsä osaan. Tosin. Nyt olen kyllä hoksannut tämän kämpän potentiaalin nimenomaan sillä, että tänne on ihana kutsua ihmisiä. Täällä on oikeasti tilaa vaikka millaiselle kokoonpanolle. Ja esimerkiksi kun tuossa muutama päivä sitten odottelin ystäviä tänne ja räntää satoi vaakatasossa, niin olin aika onnellinen että mun ei tarvinnut liikkua mihinkään.

Mutta yksinolemisesta vielä. Mulla ei ole oikein ollut sille tässä nyt edes aikaa. Tässä on kuitenkin lähestulkoon aina joku lapsista. Ja jos ei ole niin olen töissä tai sitten sumplinut jotain menoja. Koska nyt on ihan tosissaan ollut ihanaa nähdä ihmisiä. Sekä suunnitellusti että extemporena. Enkä ainakaan just nyt koe että mun pitäisi priorisoida millekään yksinololle yhtään mitään. Tykkään itsestäni ja tykkään omasta seurastani. Eikö se riitä? Onko pakko olla yksin itsensä kanssa, jos ei kuitenkaan sinänsä koe sille tarvetta?

No yksinoloa on tullut mietittyä toki sitten myös mahdollisten tulevien suhdekuvioiden vinkkelistä. Ja se varmaan onkin muuten se jota noissa elämäntaito-oppaissa ja muissa tarkoitetaan. Että löytäisi itsensä ennen seuraavia parisuhteita. Jos on päässyt itsensä hukkaamaan. Onneksi en ole. Mitään kovin vilkasta seuraelämää tuolla saralla ei ole tullut vietettyä, koska ei ole ollut sen suurempaa tarvetta tai halua. Jotain pientä kokeilua joo mutta ihan tuttujen tyyppien kanssa. Itseasiassa yllättyisitte jos tietäisitte että oikeastaan lähes kaikki mun tapailut, parisuhteet ja kaikki mikä mahtuu noiden väliin on tapahtuneet aina ihmisten kanssa jotka olen tuntenut jo entuudestaan. Vaikka tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kovasti sosiaalinen niin jostain syystä tuo on se jossa mä menen lukkoon. En osaa tutustua tai deittailla tyyppien kanssa, joita en tunne entuudestaan. Muutama kaverisuhde on tullut vuosien varrella sössittyä kun on oltu muutakin kuin kavereita, mutta näin jälkikäteen viisasteltuna, ne olisi sössiintyneet jostain toisesta syystä muutenkin. Sen verran tässä on menneinä kuukausina tullut kuitenkin huomattua että sinkkuelämässä ja sen epämääräisissä säännöissä ei ole mikään vuosien varrella muuttunut.

Yksi, ehkä se kaikista vaikeinkin asia, tässä uudessa elämäntilanteessa on raha. Yhden ihmisen palkan pitäisi yhtäkkiä riittää lähes samalla tavalla kuin ennenkin ja vaikka toki yhteiskuntamme vähän koppaakin meitä yh-käsitteen omaavia, niin faktahan on se että ei ne kohteet joihin sitä rahaa eniten menee muutu miksikään. Yhtäkkiä vaan täytyy olla sumplimassa ja ennakoimassa tarkemmin. Oon muutamia unettomia öitä viettänyt asian tiimoilta ja tämä on kyllä ehdottomasti se hankalin kohde luottaa että elämä kantaa. Että kyllä me selvitään ja mitään pahaa ei tapahdu. Edelleen saan laitettua rahaa säästöön ja ruokaa on kaapit täynnä ja lapsilla sitä mitä tarvitsevat. Mutta silti, tämä on tosi iso peikko ja pelko omien korvien välissä. En muista että tämä olisi aiemmin pelottanut näin paljon. Ehkä ikä on tehnyt temppunsa. Sekä se, että vielä ei ole tässä tullut eteen sellaisia tilanteita joissa oikeasti olisi joutunut miettimään että mikä tästä olisi se ulospääsy. Niitä vaan vasta maalailee mielessä. Ja toki tässä on nyt sekin että maksan yksin pienestä palkasta melkoisen kovaa vuokraa. Toisaalta, ajattelen ja haluankin ajatella naiivisti että raha on vain rahaa. Se on huono mittari asioille, joilla oikeasti on mulle merkitystä. Tästä voisi toki viritellä keskustelua siihen, että sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin se kummasti alkaa tuntumaan kaiken merkitykseltä. Mutta, sille tielle en nyt halua lähteä. Se ei ainakaan helpota tätä pääpeikkojen karkoitusta.

Että tällaisia mietteitä tälle aamulle. Mitäs teille kuuluu? Nyt minä yritän saada jotain murkinaa mahaani ja suunnata sitten salille hikoilemaan viimeisetkin krapulan ja hulluttelun rippeet pois. Vaikka en varsinaisesti vappua viettänytkään, niin Sinkkis ulkoilutti mua niin rankasti että toipuminen vaatii kyllä vähän kovempaa hikoilua tällä kertaa. Kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Sinkkis osoittautui varsinaiseksi my sistah from another mistahiksi, joten en valita! Mahtava reissu, huikea Pariisin Kevään keikka ja nauraminen on parasta!

Tämä viikko siis lomaillaan ja kelien puolestahan tämä näyttää nyt jopa siltä että pääsisi vihdoin upottamaan sormensa multaan ja tänäkin kesänä leikittäisiin omavaraista. Muistakaapa että tällä viikolla muuten starttaillaan vuoden parasta tapahtumaa, eli Euroviisuja ;)